Olin mykertyneenä peiton alla ja luin kirjaa.
Käteni olivat nihkeät, sillä kirjoitetut lauseet sisälsivät uhkaa ja jännitystä. Kynttilä lepatti rauhattomasti pöydällä ja iltapäivän suomalainen joulukuu heittäytyi hämärästä pimeään.
Kissa makoili vieressäni tajuamatta, että sisäistämäni kirjaimet loivat uhkakuvia ympärillemme.

Yht’äkkiä ulko-ovelta kuului rapinaa. Vai oliko se koputus? Nostin silmäni pois tekstistä yläviistoon ja kuuntelin. Ai kauheeta! Ääni toistui ja kirjan hahmot siirtyivät sivuilta kotiovelleni? Naurettavaa Helena! Ylös ja ovelle!

Eteisestä näin ovelle. Oven kapeasta pienestä ikkunasta näin hahmon. Näin valkoiset silmämunat ja valkoisen hymyilevän hammasrivistön. Jähmetyin paikalleni ja tunsin oikean käteni nousevan torjuvaan heilautukseen, tyyliin; ”alahan mennä siitä!”
Se tehosi. Hahmo kääntyi pois. Kuka lie kirahvikauppias tai muu yksityisyrittäjä.

Puhalsin kynttilän sammuksiin, koska se ei luonut rauhaa vaan liekki leikitteli tunteillani. En halunnut tunnistaa töykeyden pikkuhäpeää, joka nousi kynttilän sydämestä.
Paijasin kissaa ja selitin sille, että olen ennakkoluuloton ja ystävällinen ihminen.
Kissa ei vastannut. Käänsin seuraavan sivun kirjasta.

Muutaman seuraavan, huumehuuruisen, hermostuttavan luvun jälkeen lähdin hakemaan tytärtäni. Tyttäreni oli taannoin ehdottanut, että annamme tänä vuonna joululahjan Jouluapua- sivuston kautta. Olimme tohkeissamme ja olimme valinneet autettavan kohteen, jonka toive oli ”pörrösukat tyttärille”. Niin. PÖRRÖSUKAT.
Myöhemmin olimme sopineet ko äidin kanssa meilaamalla, että tulisimme käymään. Googlettamalla perheestä ei löytynyt juuri mitään tietoja. Tai no, sen verran, että tyttöjen nimet eivät olleet Liisa, Leena tai Maija-tyylisiä nimiä.

Istuimme autossa täysin tietämättöminä tämän tilaisuuden koreografiasta.
Loimme varuiksi muutaman järkevän vaihtoehdon.
1. Seistään rapussa, ojennetaan kassit ja hymyillään jouluisasti.
2. Mennään sisälle, jos kutsutaan. Hymyillään jouluisasti.
3. Vedetään kaulaliinat huiveiksi päähän, jos tilanne näyttää sitä vaativan. Ei
välttämättä tarvita jouluhymyilyä.
4. Lauletaan ”Porsaita äidin oomme kaikki!”

Vaihtoehto nro4 ei kuulunut järkeviin vaihtoehtoihin. Ei tietenkään. Se oli luulojen ja ennakkoluulojen ulostulo, joka purkaantui meistä hysteerisen naurun saattelemana.

Katsoin tytärtäni. Olin valtavan ylpeä ja onnellinen hänestä.
Hän istui siinä luottavaisena maailmaan ja ihmisiin.

Saavuimme kohteeseen.
Rapun ovi oli auki, vaikka siinä luki isoilla kirjaimilla, että ovi on pidettävä kiinni.
-” Äiti, onkohan ne jättäny tän meitä varten auki?”
Työnsin ennakkoluuloja pois tahdonvoimalla ja seurasin tyttäreni luulottoman varmoja askelia, lukien samalla postiluukuista nimiä. Ei yhtään Virtasta.
Vilkaisimme toisiamme ja tytär kilautti iloisen ovikellon kilautuksen.
Vilkaisimme toisiamme uudestaan. Päässäni soi porsaslaulu.

Ovi aukesi ja pörrösukkatyttöjen yksinhuoltajaäiti toivotti meidät tervetulleiksi. Yht’ aikaa eteiseen kanssamme, pölähtivät kaksi tyttäristä. Avoimesti, sopivan ujosti, suoraan silmiin tarttuen.
Jutustelu soljui luontevasti. Aiheet poukkoilivat. Oli lämmin ja hellä olla.
Puheltiin koulukiusaamisesta, tulevaisuudesta, oppimisvaikeuksista, menneisyyden varjoista ja pörrösukista.
Tutustuimme pahvilaatikoista tehtyyn hevostilaan ja marsuihin, joiden rouhetta oli käytetty pahvipilttuiden pohjana.

Hetki vei itse itseään ja se seurasi meitä autoon kotimatkalle. Se katsoi pienimmän tytön, ehkä aavistuksen verran epäluuloisella katseella. Se katsoi ysiluokkalaisen valtavilla, kauniilla kauriinsilmillä, joista kuvastui rakennettu itsevarmuus, joka tähtäsi lähihoitajaopiskeluun.

-”Hei äiti, kuinka paljon se merkitseekään mihin sattuu syntymään, missä elämään ja kenen kanssa!”
Nyökkäsin. Tunsin, että tyttäreni ohjastamana olimme ajautuneet pörrösukan sisälle, varpaan kärkeen asti. Sinne turvallisen hyvän olon ytimeen.

Kerroin sitten kotona, miten kaikki oli tapahtunut. Venyttelin samalla selkääni ja työnsin rintaa ulospäin. Oliko se pörhistelyä? Ylimielistä röyhistelyä?

Mieheni sanoi:
-” No, mutta kiva. Ja kuule, se mies tuli takaisin. Siis se jolle, et avannut aiemmin tänään ovea.”
– ”Eikä?!”
-”Joo. Se oli tuomassa pakettia, joka oli tilattu verkkokaupasta…”

Vedin rintani takaisin sisätiloihin. Sinne minne se kuuluu.
Luulot ja ennakkoluulot muokkasivat minusta tilataideteoksen, josta en ollut ylpeä.
Häpeä ei ollut pilkku. Se oli huutomerkki!

Tuijotin kynttilän liekkiä. Kuvittelin olevani verkkokaupan lähetti:
Soitan ovikelloja, tai jos ne on rikki, niin koputan rohkeasti oveen. Hymyilen leveästi, kun näen oven ikkunasta jonkun saapuvan. Miltä minusta sitten tuntuu, kun tuo JOKU heilauttaa vain torjuvasti kättään, eikä vaivaudu avaamaan ovea?

Pörrösukan kärki on rikki. Kylmä viima pääsee sisälle.
Kynttilästä valuu talia. Haluaisin muovata siitä uuden kynttilän ja kelata päivää taaksepäin.
Haluan uusinnan siitä, kun kuulen ovelta koputuksen!
Tai edes uuden kohtauksen sen tilalle:
Avaisin oven. Hymyilisin ja sanoisin ”Hei”.
Hän hymyilisi takaisin. Häikäisisi pimeän iltapäivän valkoisella hammasrivistöllään ja silmät tuikkisivat iloa.
Minunkin silmäni tuikkisivat.
Sanoisin: ”Anteeksi, että en joskus ollut avannut ovea.”
Hän sanoisi:” Ei se mitään.”

Me molemmat ymmärtäisimme, että pörrösukkamaailmassakin kaikki on mahdollista.