Jaahas jaahas, tuumailin tummenevassa illassa ja teputtelin kaverini kintereillä.
Olin sanonut hänelle, että olisi kiva käydä paikoissa jotka ovat hänelle Delhissä tärkeitä.

Olimme nyt tulossa puistosta, jossa oli keskiluokkaisia perheitä viettämässä vapaa-aikaa. Ja hei! Olin nähnyt elämäni ensimmäisen leijataistelun.
Leijojen langat olivat kiristyneet ja leijat syöksähtelivät ilmassa kunnes yht` äkkiä , phfiuuu, toinen leijaili maahan ja vain yksi kieppui ilosta taivaalla . Ennen ”hurraa hurraa”-huutojani kysyin varmuuden vuoksi pojilta, että voitettiinko ME? Olisin halunnut kertoa, että olen lukenut ”Leijapojan” . En kuitenkaan kertonut. Emme myöskään tehneet jääkiekkotyylin maalin jälkeistä ”kasaa”. Minä vain jankutin, että en ole koskaan ikinä ennen nähnyt tällaista ja pojat nostivat leijan uuteen kiitoon.
Kaverini nyki minut hihasta hissukseen taksiin.

Taksissa jutustelemme niitä näitä ja nyökin huolettomana hänen ehdotukselleen käydä vanhaakin Delhiä vanhemmassa Suufilaisten pyhätössä.

Matka käy joutuisaan ja olemme pian perillä.
Värimaailma tummenee ja äänimaailma muuttuu. On melko hiljaista, vaikka ihmisiä kulkee kapealla kadulla jatkuvana virtana.
Tuskailen kameran valon riittämättömyyden kanssa ja yritän sen sijaan tallentaa olemisen tunteita muistiini.

 

IMG_5502

 

Sadan metrin päässä pysähdymme. Pitää ottaa kengät pois ja antaa ne kioskiin monimuotoiseen jalkinerysään. Olen jo ojentamassa kättäni ottaakseni jonkunmoisen numerolapun tms vastineeksi kengistä, kun huomaan kaverini jo kulkevan ihmisjoukossa eteenpäin. Vedän melkein ojennetun käden mukaani ja marssin eteenpäin.

 

IMG_5543
Satoja vuosia vanha kivi tuntuu sileältä jalkojen alla ja siinä on vielä jäljellä auringon lämpö. Kujan molemmin puolin istuu rampoja ja kodittomia ihmisiä.
Kaverini huomaa huolen katseessani ja sanoo, että temppelin väki antaa heille ruokaa.

 

IMG_5510

 

 

Nousemme portaita ylös oviaukosta sisään varsinaiselle pyhätön alueelle.
Kuulen muminaa, huminaa ja kuminaa. Naisia on pitkässä rivissä nojaamassa pitsi-ikkunaristikoihin.
”Jää tähän siksi aikaa, kun minä menen rukoilemaan”, kaverini tokaisee ja jatkaa vastaukseksi hämmennyksen ilmeelleni:” Naiset eivät voi tulla toiselle puolelle. Voit katsoa ikkunasta tältä puolen.”

Vai niin, ajattelen ja kiilaan pitsiristikkoon kiinni. Pitsi on tiuhaa ja näen vain tiiviin joukon mieshahmoja, kristallikruunuja ja kuulen vaimeaa rukouslausuntaa.
Vetäydyn hieman taaemmas. Nojaan seinään. Olen ihan hiljaa.
Viereeni tulee nuori nainen ja lapsi. Nainen katsoo minua. Työnnän kameran käsilaukkuun ja olen olevinani kuin kuka tahansa paikallinen, joka nyt vaan tänään haluaa nojailla tähän seinään.
-” Pääsi ei ole peitetty”, hän sanoo minulle.
Vien vaistomaisesti käden päähäni, vaikka toki muistan, että siinä on vain hien litistämä hiuspehko. Pyydän anteeksi.
-” Huivi pitäisi olla. Onko sinulla edes nenäliinaa, jonka voisit laittaa päähän?”
Voi vimpula. Ei ole. Anteeksi.
Samaan aikaan lähestyy toiselta puolen toinen nainen.
-” Sinulla ei ole huivia päässä.”
-” Anteeksi ei ole. Eikä ole edes nenäliinaa, jonka voisin laittaa.”

Kameran riittämätön valo ei ole minun ongelmani vaan se on päähineettömyys.
Meillä on seinän reunamalla jo sellainen tyttöjen rinki. Kuinka janoankaan saada tietää heidän elämästään.. En kysy, koska meillä on tämä ongelma.
Vastaan heidän kysymyksiinsä kuka olen ja mistä tulen.
-” Oletko jo rukoillut?”
-” Hmph…tuota tuota…”
”Laita kädet näin ja pyydä kaikkea mitä haluat. Tämä on sellainen paikka missä kaikki toiveet toteutuu”, sanoo nuorin naisista ja näyttää kuinka laittaisin kädet kulhomaisesti avoimiksi vierekkäin.
En kysele, en kyseenalaista. Sitten seison siinä tarkkailun alla kädet kulhona.
-” Muista rukoilla kaikkea, jumalat ei tykkää jos et pyydä kaikilta jotain.”

Hetken kuluttua tulee nainen, joka jakaa laatikosta luumunkokoisia valkoisia ja sinertäviä palloja ja pian minunkin kädessäni on tahmea pallero.
Jeskamandeera! Näen, että lapsetkin syövät pallonsa ja naiset nyökkäävät päätään minulle merkiksi, että minäkin saan syödä. Ihan totta. Puhutaan vaikka huivista. Pallero niljakoituu hissukseen nyrkissäni.

Kunpa kaverini jo tulisi. Mutta ei tule, vaan tyttörinkiin liittyy uusi nainen.
”Sinulla ei ole huivia päässä?”
Muut vastaavat puolestani.
-” Minulla on kassissa yksi. Se on kylläkin palanut ja rikki yhdestä kohtaa.”
Ja siinä samassa hän kaivelee jo huivin kassistaan. Sitten naiset yhdessä tuumin asettelevat sen päähäni. Yhden mielestä se on parempi näin ja toisen mielestä noin.
” Voit tulla meidän kanssamme tuonne naisten puolelle”, ehdottaa huivin antaja.
Hymyilen tietämättä mitä vastata.
Missä ihmeessä on naisten puoli? Miten kaverini ikinä löytää minua sieltä? Miten löydän taksille? Onko huivi nyt hyvin?

Ohitse kulkeva nainen tulee käsin huivilleni:
-” Huivisi on rikki. Voin korjata sen.”
-” Voi kiitos, mutta ei tarvitse” vastaan viikkaillen ja laskostellen summamutikassa reikää piiloon.

Aaah, viimein! Viimein näen kaverini saapuvan. Näen hänen hymyilevän. Hän on avoimen huvittunut ja osoittaa naisille pienellä pään liikkeellä, että siirrymme eteenpäin.

Vaahtoan hänelle huivi päässäni tapahtumien kulkua.
Siirrymme jostain ovesta jonnekin päin ja tulemme jollekin aukiolle, missä soitetaan musiikkia.
Se on kaunista. Voisin käyttää sanaa ”sielukasta”. Olosuhteista riippuen.
Jäämme kuuntelemaan kuinka laulu väreilee ja orkesterin soitto nousee ja laskee. Löydän sopivan kivisen tasanteen ja istahdan alas. Salamannopeasti myös nousen ylös, sillä mieshenkilö sihisee, sähisee ja viittilöi sellaisin merkein, että tajuan tyrineeni. Hymyilen kainon anteeksipyynnön huivin alta.

 

IMG_5533

 

 

Kun olemme poistumassa, niin huivinainen tulee luoksemme ja osoittaa huivia.
-” Anteeksi ja kiitos”, sanon tarkoittaen sanojani. Annan huivin, katselen hänen kulkuaan minne lie ja tunnustan kaverilleni vielä, että olin istua väärään paikkaan.
-” Et kai? Ne kiviset kohokkeet ovat pyhimysten hautoja”, hän opastaa minua.

Kenkäkioskille saapuessamme näen jo kaukaa, että jalkinevastaavalla on sandaalini jo kädessään. Tietenkin. Hän on oman alansa ammattilainen.

 

 

IMG_5541

 

 

Ohitamme paikallisten pieniä ruokapaikkoja. Tuoksu on hyvä.
Tunnen nälän. Tunnen janon.

 

 

IMG_5497

 

 

Luon viimeisiä silmäyksiä kujan varrella istuviin ihmisiin.

 

IMG_5550

 

Mietin miten vähän tiedän, miten vähän osaan ja miten paljon opin ja koin yhdessä illassa.
Yrittämällä, erehtymällä ja erilaisilla ihmisillä.