Tämä kirjoitus ei sisällä kuvia. Kirjoitin alla olevat sanat eilen Facebook-statukseksi ja yllätyksekseni huomasin, että se loi lukijoiden silmiin omat mielikuvat. Kuviksi muodostuivat ihmisten omat tunteet, muistot ja tarinat. Kaikki erilaisia, samanlaisia, liikuttavia ja yhtä tärkeitä. Se juttu meni näin:

 

”Katsoin, kuinka hän käveli ja näytti niin pieneltä. Nostin molemmat käteni hurjaan huiskutukseen. Hän nosti vain toisen kätensä. Käsi ei huiskutellut, vaan se sanoi yksinkertaisesti: ”Joo joo, näen näen.” Kun kävelimme toisiamme kohti, äiti suurentui askel askeleelta ja minä vastaavasti pienennyin ja taannuin lapseksi hänen ruskeiden silmiensä katseessa.

Äidin teki mieli uutta leninkiä. Sellaisia mielitekojahan me kaikki aina välillä saamme. Hänellä tämä ostostahtotilan esiintyminen on aaltoliike, joka seuraa tyyntä tilaa, jolloin hän on ostanut ”elämänsä viimeisen” huonekalun, käsilaukun tai farmarit. Nauramme avoimesti sanoille ”elämän viimeinen”, vaikka ei niissä ole mitään naurettavaa. Osa minusta itkee aina silloin sisäänpäin.

Kävelemme käsikynkkää Esplanadilla. Kerron kuinka kiltti olen ollut; olen käyttänyt ihoöljyä, jonka hän antoi minulle, säännöllisesti. Hän puristaa käsivarttani. Tunnen kuinka lapsuusajan saparot kasvavat täksi hetkeksi päähäni.

Astumme sisään Cos`n vaateliikkeeseen ja sukellamme mekkoihin. Vaalea, ihana nuori myyjätär tulee avuksemme. Hän puhuu kauniisti upealla, kirkkaaksi punatulla suullaan. Hän puhuu suoraan äidille. Sinuttelee. Se sopii, sillä leninkien lomassa he ovat tyttöjä ja naisia molemmat. Lumoudun hetken avoimuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Sovitettavaa löytyy. Sanon myyjättärelle, että hänen on pakko olla sama neiti, jonka peli- ja tyylisilmää tyttäreni oli taannoin minulle kehunut. Myyjätär punehtuu kasvoiltaan lähes suun punaiseksi ja neuvoo meidät yläkerran tilavampaan sovituskoppiin. Äiti huiskauttaa kättään, sitä joka toimii paremmin, vähättelevästi myyjättären ehdotukselle käyttää hissiä.

Pukuhuoneessa äiti vetää päälleen lyhythihaisen sinisen leningin. Se on todellakin pukeva ja näen pirskahduksen ilotulitusta ruskeissa silmissä. Sitten hän vetäisee varoittamatta kädet selän taakse:
”Tämä on kaunis, mutta käsivarsien muhkurat pilaavat sen.” Hän ojentaa muhkurat näytille.
”Äiti, mun mielestä sä oot kaunis. Muhkurat näyttää erilaisilta mun silmissä.”

Haluaisin rutistaa häntä kuin viatonta mollamaijaa. Rutistaa rakkaudella ja sellaisella lapsekkuudella, missä muhkurat kuuluvat kokonaisuuteen.
”Mennään Fazerille syömään jäätelöä.” åiti sanoo ja minä tottelen.

Marenki, kermavaahto ja jäätelö samassa kupissa viilentävät ajatuksiani aikuisemmalle tasolle. Äiti katsoo minua vakavasti. Niin vakavasti, että muisto jostain teini-iän puhuttelusta herää eloon. Hän laskee lusikan lautaselle ja sanoo:
” Olen 88-vuotias, mutta olen myös nainen!”
Ymmärrän. Varmistan vielä ymmärrykseni:
” Joo. Kun meillä oli 101-vuotias naismatkustaja lennolla ja hän suostui valokuvaan kanssani, niin valokuvauksen jälkeen hän sanoi:
”Näytähän sitä kuvaa. En kait mä näytä ihan pöljältä!”

Äiti naurahtaa hyväksyen. Minäkin naurahdan. Hän ehkä miettii muhkuroitaan. Minä mietin omia muhkuroitani. Me molemmat mietimme 101-vuotiaan muhkuroita.”