Olin palannut takaisin Silkkitien toiseen päähän, Xianiin.  Aikaa on kulunut kuukausia, mutta edellisen kerran muistot elävät yhä aisteissa. Voin tuntea jännityksen kipristyksen mahan pohjassa, kun ajattelen Huashan-vuoren maisemia. Haistan sen ympäröineen kepeän ilman ja silmieni eteen muodostuu vaivatta nuo, eräät kauneimmista koskaan näkemistäni, maisemista.

Mieli vaatii lisää! Jotain ”same-same-but-different”. Googlettamalla löydän, 20-30 kilometrin päässä Xianista olevan, Cuihua-vuoren ja sen ympärille levittyvän Geo-parkin. Innostun. Hotellissa käännyn tohkeissani henkilökunnan puoleen varmistuakseni löydöksen ihanuudesta ja sopivuudesta.

”Sir, about the Cuihua mountain, is there a lake where there are boats or fishing or something?

”No.”

”Is the mountain worth climbing up. Paths or steps?”

”No.”

”I found some information about the ice and wind caves. Those are possible to go to?”

”No.”

”Thank you sir.”

Tunsin itseni digiajan internetidiootiksi ja nielaisin höhlän makuisen pettymyksen. Kerroin matkakavereilleni, että olin ilmeisen väärässä, mutta kysyin heiltä lähtisimmekö silti. Siis ihan vain katsomaan eimitään.

Seuraavana aamuna tilaamamme kuljetus odotti sovitusti klo 10 hotellin ovella. Musta, mukava, ilmastoitu auto, mukavine kuljettajineen veisi, odottaisi ja toisi takaisin 800:lla yuanilla. Hörppäsin vettä varastoon, istuimella odottaneesta vesipullosta, sillä ulkoilma oli lämmin. Tai siis kuuma +30. Auto lipui suurkaupungin, jossa asukkaita on Suomen verran, ruuhkasta pikkuhiljaa ulosmenoteille. Äänet vaimenivat satunnaisemmiksi. Talot pienenivät ja harvenivat maisemassa, kunnes tunnin kuluttua olimme jo selvästi ylämäessä ja viimein pysähdyimme puiston parkkiin.

Kuskimme saattoi meidät pääsylippuluukulle. 70 yuania tiskiin, kartta käteen ja toiletin kautta ryhdikkäinä kohti ei mitään.

 

IMG_4373

 

 

Reppuihin oli pakattuna reipas, rennon utelias mieli  ja suunnistimme heinäsirkkojen sirityksen tahdittamana kohti veden solinakohinaa. Vesi ryöpsyi näyttävästi alas kallioita ylhäällä sijaitsevan järven ovista ja ikkunoista.

 

IMG_4377

 

Valitsimme kartasta polun ja portaat ylöspäin. Kipusimme kipuilematta, sillä haasteelle ei ollut asetettu tavoitteita ajan tai askeleiden suhteen. Aina välillä pysähdyimme katsomaan alas, sivuille ja ylös. Veden ääni oli hiljentynyt ja tilalle ilmaan oli tullut kirkasta puhtautta.

 

IMG_4382

 

IMG_4480

 

Pyyhkäisin hikipisaran. Pyyhkäisin muutamankin ennen kuin tunti oli kulunut ja eteemme ilmestyi kyläläisiä, kioskeja ja ruokapaikkoja. 

 

IMG_4452

 

 

IMG_4380

 

IMG_4488

 

Kartta oli hyvin ajan tasalla ja luottavaisin mielin valitsimme seuraavaksi polun järvelle. Se aukesi eteemme vuorien keskelle tyynenä ja tumman värisenä. Kyltti rannassa kehotti välttämään leikkisyyttä, mutta minun mieleni ei totellut, vaan se tuotti tuossa oudohkossa tunnelmassa omia kuviaan. Jos Loch Nessin hirviö ei asu omassa järvessään, niin se takuulla asuu täällä. Emme vuokranneet polkuvenettä, emmekä kokeilleet muovista häkkyrää, jolla voi jotenkin pyöriä vedessä. Nautimme.

 

FullSizeRender

 

 

IMG_4460


Silmänruoan ähkyssä ostimme polun varrelta marjoja. Katsoin ympärilleni ja olisin halunnut pullottaa vuori-ilmaa.

 

IMG_4397

 

Sitten seuraavalle rastille; tuuli- ja jääluoliin. Tuulitunnelissa kylmä viima viilentää ja jääluolassa tosiaan on jääkimpaleita huolimatta ulkoilman kuumuudesta. Kuulinko tiikerin hiipivän takanani? Tietenkin kuulin, sillä täällä ei tarvitse olla Astrid Lindgren piipahtaakseen mielessään satumaailman tunnelmissa. Seurasin mukahuolettomana kavereitani ja ulostuloaukolla haukkasin ahnaasti mahtipalan kiinalaista ilmaa.

 

FullSizeRender_2

 

 

IMG_4441

 

 

FullSizeRender_1

 


Haahuilimme kallioisissa korkeuksissa vielä tovin ja sitten etsimme kartasta toisen reitin alaspäin.

 

IMG_4476

 

 

 

IMG_4482

 

Porras portaalta reisiin muodostui vähän maitohappoja, mutta sen mikä voimissa oli menetetty, oli maisemissa voitettu. Aina silloin tällöin kallioiden välistä osui kylmä ilmavirta antaen viileän kuivapesun jaloillemme. Tunnin kuluttua veden äänet palasivat ja puron energiavirta saatteli meidät takaisin puiston portille.

 

IMG_4499

 

 

Autossa istuimme vaipuneina ryhdittömyyteen ja aatoksiimme. Kun klo 17.30 olimme takaisin hotellilla, kokemukset oli säilöttynä pään sisäiselle muistikortille. Vaikka Cuihua on osa samaa Qinling-vuoristoa kuin isosiskonsa Huashan, ei näitä sisaruksia kannata kohteina vertailla. Ne ovat aivan erilaiset ja  niissä on omat juttunsa.

Seuraavana päivänä kohtaan hotellissa henkilökunnan ”No-miehen”.  Riennän hänen luokseen ja kerron Cuihuan retkestä sanoin ja valokuvin.

”Please sir, never ever say ”no” anymore when it`s about Cuihua.”

Hän hymyilee hämmentynyttä henkilökuntahymyään:

”No.”