En ole koskaan käynyt mattokaupassa!

En sellaisessa oikeassa mattokaupassa. Ehkä en siksi, koska en ole mikään mattoihminen tai siksi, että olen ajatellut tulevani siellä väistämättä huijatuksi.

Ohjauduin kuitenkin Googlen kautta mattokauppasivuille Intiaan. Hmph… Soitin äidilleni ja kysyin, minkä kokoinen hänen mattonsa on, montako solmua siinä on, ihan silkkiäkö on, ja mitä se maksoi Suomessa? Äiti sitten kaivelemaan mapeista tietoja ja minä vertaamaan äidin kuitteja ja nettitietoja. Oli aivan mahdotonta oppia aidoksi mattoihmiseksi näin, ajattelin. Ehkä on parasta, että jätän koko aiheen.

Sitten olinkin jo Delhissä. Minulla on tullut tavaksi käyttää aina samaa taksia. Olemme viimeisen vuoden aikana ajelleet useampia kertoja yhdessä ympäriinsä. Taksi on perinteinen Ambassodor. Siinä on välillä pientä häikkää ja kuski, Robin, saattaa joutua nostamaan etupeltiä ylös ja tekemään jotain, mitä minä en näe, kun istua kökötän takapenkillä. Robin on vakavahko mies. Välillä takapenkiltä höpöttäessäni saan hänen suunpielensä nousemaan piirun verran merkiksi piilevästä huumorintajusta.  Robinin sisko on aikoinaan ollut lentoemäntä ja tämä seikka tekee meistä melkein kaveruksia. Siskosta puhumme joka kerta. Ja vaimosta ja lapsista. Nyt olin käynyt tapaamassa intialaista ystävääni ja sillä aikaa Robin kävi kotonaan.  Kun hän kurvasi takaisin sovittuun paikkaan, sovittuna aikana, hänellä oli minulle vaimon leipoma kakku jaettavaksi omien kavereideni kanssa. Minusta se oli liikuttavaa.  Nyt pysähdyimme tankkaamaan. Silloin minun on noustava autosta ulos. En tiedä onko se yleinen sääntö vai onko Ambassodorimme räjähdysherkkä.

 

iPhone-kuvat 2014 736

Huomaan siinä tankkauksen valmistumista odotellessani, että minulla on muutama tunti ylimääräistä aikaa. Syntymiseni mattoihmiseksi saa alkunsa tällä bensa-asemalla jossain päin Delhiä. On aika varmaa, että Robin ei ole mattoihminen eikä aitojen mattojen asiantuntija. Kysyn kuitenkin, olisiko lähellä mattokauppaa. Tietysti on. Hän haluaa kuitenkin tehdä tunnustuksen: ”Helena, ymmärräthän, että taksikuskit saavat muutaman prosentin korvauksen ostoksesta, mikäli heidän tuomansa asiakas päätyy kauppoihin. Naurahdan. ”Kiitos rehellisyydestäsi”, sanon ja lisään, että en ole mattoihminen enkä osta mitään, mutta haluaisin kokea, millaista siellä on.

Kauppa on kaunis. Väriloistoa ja silkin hohdetta. Robin astelee hiljakseen muutaman metrin perässäni. Kaupanmyyjä, Kashmirin aito nuori mies, tervehtii, toivottaa kohteliaasti tervetulleeksi ja nyökkää apulaistaan tuomaan minulle teetä. Istun samettiseen, pehmeään tuoliin ja aloitamme keskustelun. Silmäkulmastani näen Robinin nojaavan ovenpieleen. Sanon myyjälle: ” Oi, ystäväni on mukanani. Eikä hän liittyisi seuraamme juomaan teetä?” En osaa tulkita katsetta, jolla hän vastaa, mutta ohjastaa kuitenkin apulaisensa kattamaan yhden teen lisää. Näen Robinin suunpielen nousevan. Myyjän suunpieli ei nouse.  Keskustelu jatkuu. Oikeastaan se on myyjän yksinpuhelu ja oppitunti silkkimattojen maailmaan. Yhtäkkiä, ja itseni ylllättäen, minusta sukeutuu mattoihminen. Kyselen ja haastan kaikilla intranetista ja äidin kuiteista saamilla tiedonmurusilla. Maahan lennähtää kolme mattoa. Tutkailemme niitä ja myyjän suu jatkaa myyntipuhettaan. Kysyn Robinin mielipidettä.  Hän on valtavan varovainen. Teetä kaadetaan lisää. Myyjä esittelee pienillä kangaspuilla matonkutomista ja minä kyselen hänen perheestään. Olemme vähän eri taajuuksilla. Viimein mattonäytelmä alkaa olla loppusuoralla. Jäljellä on enää kaksi mattoa. Toinen vielä paljon kauniimpi kuin toinen. Ja yhtä paljon kalliimpi. Kauppias pelaa viimeisen korttinsa; hinnat ovat 700 ja 400 euroa. Luultavasti Robin miettii, että käyttäisi Ambassodoriin tuollaiset summat, eikä mattoihin. Minä en osta mattoja minä en osta mattoja, hoen mielessäni ja ääneen kuulen sanovani, että maksan 180 euroa.  Kauppias vastaa tympeähkösti, että sillä hintaa hän ei voi myydä. Minä sanon: ”No, mutta kiitos nyt ihan kamalasti kaikesta; teestä ja opeista. Tämä oli valtavan mielenkiintoista.”

Poistumme hiljaisuuden vallitessa Robinin kanssa autolle. Läpsäytän takapenkiltä häntä olkapäälle: ” Hei, nyt sekin on koettu.” Hän ei vastaa mitään, mutta muutaman minuutin kuluttua hän pysäyttää Ambassodorin: ”Helena, haluatko sen maton?” Vastaan, että en halua maksaa siitä yhtään enempää, että annetaan olla vaan. Ambassodor, vanhakin, kääntyy yllättävän nopeasti ja olemme hetkessä takaisin mattokaupan pihassa. Robin nousee autosta sanomatta mitään. Minä näen  hänen sujahtavan kaupan ovesta sisään. Tunnen oloni korniksi. Kökötän taksin takapenkillä ohikulkijoiden töllisteltävänä.  Pian huomaan Robinin ja myyjän tulevan ulos. He käyvät keskustelua käsillä säestettynä, kunnes kääntyvät kannoillaan eri suuntiin. Robin marssii määrätietoisena autolle ja sanoo: ”Matto on sinun.” Minua naurattaa ja läpsin häntä taas olkapäälle ja hänen molemmat suunpielensä kaartuvat ylöspäin.

Viimein matto tuodaan autoon hienosti pakattuna.

Olen vallaton mattoihminen ja kysyn Robinilta, että onko paketissa varmasti matto, kun se näyttää niin omituiselta? ”Helena!” hän vastaa toruvalla äänensävyllä.

 

FullSizeRender

Käsinneulottu paketti matkustaa kanssani Suomeen. Avaan paketin neulokset arvokkaasti,  kuin olisin kirurgi avosydänleikkauksessa. Levitän maton lattialle. Kissa haluaa välittömästi kokeilla silkin, tai olkoot ihan mitä tahansa, pehmeyttä. Tässä matossa on mattoihmisen henki ja pienen maton suuret muistot.

 

FullSizeRender(1)