Istumme koulun jumppasalissa.  Nyt ei ole tyttöjen liikkatunti. Ei sinisiä jumppapukuja, ei tamburiinin käskyjä laukka-askel-hyppyyn.

Sali on lähtökuopissa omaan laukkaan musikaalin merkeissä.  Bändi on nurkassa, lämpöisen valaistuksen alla, valmiina ensisäveliin.

Pimeys. Hiljaisuus. Yy, kaa, koo, nee ja lähtee.

Tunnistan biisin; WE DON`T NEED NO EDUCATION! Tunneaalto puskee silmäkulmasta ulos. Liikutuskyynel on klassikko ja perintökalleus. Vieressä istuva tyttäreni nauraisi jos ei itkisi. Alkuasennoissa ja -tahdeissa on aina jotain merkittävää. Kokonaisten projektien odotukset,  jännitykset,  lataukset,  historiaksi muuttuvat harjoitukset ja hetken haikea ohikiitävyys.

Sitten mennään jo käsikirjoituksessa eteenpäin ja historiassa taaksepäin. Musikaali ”Oltiinks mekin sellasii”  kuljettaa meitä mukanaan nuorisonäkökulmasta läpi vuosikymmenien. Naurattaen ja itkettäen. Jukolan veljeksistä, Kyllitädin ja muiden kautta pissispäiviin asti.

Jälkeenpäin juttelemme autossa tyttären kanssa läpi kokemaamme. Mitä kaikkea olimmekaan saaneet! Sitten tajuan, että en ollut nähnyt savun hattaraakaan, vaikka olin luvannut keskittyä erityisesti siihen.

Olin saanut syksyn aikana tiedonmuruja musikaalin kehittymisestä lukiolaisemme kautta. Hän on mukana valaistusryhmässä.  Olimme iloitelleet, että hän on lähellä haaveiden toteutumista. Pienenä poikana hän nimittäin toivoi hartaasti savukonetta joululahjaksi. Sitten synttärilahjaksi. Tai vaan yllätyslahjaksi. Mutta ei saanut muuta kuin seistä Bauhausin sähköosastolla ja katsella savukonetta.  Siitä on jo sen verran aikaa, että asia voidaan pukea huumoriin. Joskus haaveiden toteutuminen vaan vie aikaa.

Nyt, ennen valomiehen kotiintuloa, nostan henkisiä maljoja opettajille ja oppilaille. Yhteisöllisyydelle.  Siis, että joku oppilas on ehdottanut koulumusikaalia ja se on hyväksytty ja äidinkielen opettaja on ryhtynyt vetäjäksi ja 10 aikuisen ja 50 oppilaan yhteistyö on tuotettu tällaiseen lopputulokseen. Rohkeutta ja ennakkoluulottomuuta. Hurraa!  Ja toinen hurraa suomalaiselle oppioikeudelle ja sen luovalle toteutukselle!

Ovi käy. Valomiespoika astuu sisään. Hyppään kaulaan. ”Kiitos. Oli ihanaa!” Hän tutkailee minua ja vaatii mielipiteitä ihan joka kohdasta. Nauramme minun nuoruuteni lössien piirteille ja nauramme tämän vuosikymmenen nuorille.  Emme toisillemme vaan yhdessä. Tiedän että hän uskoo palautteeni suodattamattomuuteen, kun hehkun, että oi jospa sais firman vuosikertomuksen esitettynä tällaisessa muodossa! Nyt en vaan haluaisi paljastaa hänelle, että olin missannut savukoneen tuotokset. Mutta ah, pelastun; ”Tänään ei saanu käyttää savua, kun siellä oli joitain tosi allergisia katsomossa.” Nyökkään ymmärtäväisenä ja helpottuneena. Havuja ne esteet vaan on haaveiden tiellä, prkle.

Sitten tädityn äidiksi: ”Ihanaa, että kouluissa on niin paljon hyvääkin. Viime aikoina on liian usein tuntunut, että siellä ei ole mitään muuta kuin kiusaamista ja kiusattuja.”  Poika kuuntelee ja  realisoi tilanteen: ”Niin kato, ne kaikki on kuitenkin sitä tavallista elämää.”

Tavallisessa elämässä on tosi tärkeää elää ja jakaa hyviä hetkiä. Menen tänään katsomaan musikaalin uudestaan.