Minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia. En liioin hyppele benji-hyppyjä tai seisoskele Harlemin kadunkulmissa kamera kaulassa. En ainakaan yöaikaan.

Mutta, kun olin lähdössä Kiinaan, Xianiin, silkkitien päätepysäkille, ajauduin Googlen kautta Hua Shanin vuorille.  Katselin varovasti kuvia ja luin artikkeleita. Pientä huimausta tunnepuolen aivolohkossa ja kaivoinkin faktoja torpedoimaan tunnehyökyjä. Erottelin sanat ”climbing” ja ”hiking”. Kiipeilykohteena Hua Shania pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista, mutta cablecar-hiking-muoto tuntui mahdolliselta.

Matkaan mennessä mahdollisuus oli kasvanut pakottavaksi tarpeeksi ja kosiskelin retkikuntaan lisää osanottajia ”the more the merrier” -meinigillä.  Se toimi.

Aamunkoitteessa klo 8 hotellin aulassa oli viiden hengen ryhmä kasassa. Farkuissa, lenkkitossuissa, collegehousuissa ja converseissa. Ilman ennakkokarsintoja tai soveltuvuustestejä:

Viki,  jonka mielestä on ihan jees lähteä!

Sampo, jonka mielestä korkeat paikat eivät erityisemmin viehätä häntä, mutta no joo, ok, lähdetään.

Lasse, jonka mielestä just tällasta pitää tehdä! Vaikka ei ole ennen tehnytkään.

Kirsi, jonka mielestä tällainen retki on hänelle aivan sopimaton korkeuden vuoksi.  Että ehkä ei sittenkään. Tai no joo. Kait.

Minä, jonka mielessä pyöri vakuutuslause: ”Kaikkimeneehyvinkaikkimeneehyvin.”

 

Autolla aloitetaan. Se on varattu kuskeineen hotellista. Istumme autossa mukavuuden merkeissä. Poppikoneet ei soi, vaan tasainen hurina ja hyvä, monikaistainen tie kuljettaa meitä määränpäätä kohti.  Katselemme maisemia. Ydinvoimalaa, rakennustyömaita ja kuin kopiokoneella monistettuja kerrostaloja.

Reilun kahden tunnin kuluttua olemme perillä.  Tai perillä siis ensimmäisessä tapahtumassa: lipunostossa.  Hallissa ei ole ruuhkaa, mutta mitä lippuja ostaa?  Nuori neiti auttaa meitä. Lippu kansallispuistoon (koko alue) sisään, bussilippu köysirata-asemalle,  köysiratalippu ylös ja toinen alas.  Hämmentävän monta. Yhteensä 460 yuania.

FullSizeRender(4)

Hyvä mieli. Selvittiin siitä.

Siirrymme muiden kiinalaisten kanssa bussiin.  Maisemassa on lupausta kauneudesta. Five Great Mountainin huippuja piirtyy taivaanrantaan. Tästä tulee hyvä retki! Kirsi on tosin vähän hiljainen.

Kymmenen bussiminuutin jälkeen olemme vuorten jaloissa. Masussa kupruilee. Se on sellaista pienenpienien vastavalmistuneiden popcornien poksahtelua. Meidän cablecarimme liukuu raiteita pitkin eteemme.  Numero 13! Pojat peittävät numeron näkyvyyden Kirsiltä. Olemme selkeästi alkaneet tiimiintyä.

IMG_6181

Vaunu keikahtelee matkaan. Kirsi tuijottaa lattiaa. Me muut tuijotamme maisemaa. Alas, ylös ja sivuille. Kamerat raksuttavat. Maisema on hämmästyttävän vaalea. Paljaat kiviseinät näyttävät valkopyykissä beigeksi värjäytyneiltä ja liian kovan linkouksen läpikäyneiltä. Ja ihan tosi hienoilta. Tekisi mieli laulaa: ”Terve metsä, terve vuori, terve metsän ruhtinas.” En laula.

IMG_1538

 

FullSizeRender(6)

Vaunu pysähtyy Noth Peakin kupeeseen. Jalat ovat pehmeän notkeat.  Olemme siirtymässä niiden käyttöön. Edessä on portaita, portaita ja portaita. Valitsemme suunnaksi West Peakin.  Pojat pitävät huolta ajantajusta suhteessa käpsyttelyn määrään. Kirsi ojentaa kameran pojille ja pyytää heitä ottamaan kuvia, koska arvelee maisemien olevan sen arvoiset.  Trallallaa, onpas mukavaa.  Onnen tunne liimaa hymyn kasvoille.  Jalkaa vaan toisen eteen.

 

FullSizeRender(2)

Portaita on eri jyrkkyyksissä ja laveuksissa.  Hiki liittyy mukaan seuroihin.  Silti ilma maistuu raikkaalle, kepeälle mentolipastillille ilman mentolia. Ruuhkaa ei ole. Vastaantulijoita on. Kiinalaisia. Nuoria ja vanhoja. Herroja kulmahousuissa, paitapuseroissa ja lenkkitossuissa. Jano. Pysähdymme kuppilalle.

 

IMG_6189

FullSizeRender(2)

Juomme, ja syömme sipsejä ja keksejä. Pulputamme puhetta joka viestii rentoutta ja intoa.  Jännityshiukkaset ovat putoilleet matkasta. Naurusta on kadonnut hermostuneisuuden sävy, eikä Kirsinkään katse pysy enää vain kengissä.  Sitten jatkamme matkaa kapeammissa portaissa.

FullSizeRender(4)

Jalat alkavat tuntua reisistä lömpsäköiltä. Välillä tulee huteja askelmissa. Koitan saada rytmiä soittamalla päässäni Pitbullin Fireballia. Ei soi.  Läähätän ja läkähdyn ja nostan jalkaa. Vastaantulevat kiinalaiset näyttävät peukkua. Se auttaa. Mietin, kuinka sitkeää tekoa lajitoverini ovatkaan. Mutta hei, meillä on kansallisaarre ”sisu”! Sivuhorjahduksissa käy mielessä Googlesta silmiin osunut lause: ”Onnettomuuksia sattuu silloin tällöin. Kuolemaan johtavia noin 100 vuodessa.” Lohduttaudun sillä, että siis nythän ollaan jo lokakuussa, viimeisessä kvartaalissa; ihan varmasti tuo kiintiö on jo täynnä. Ja eikun eteenpäin.

FullSizeRender(3)

Olemme jo melkein perillä yli kahdessa kilometrissä.  Ensin minua oli häirinnyt maisemaa koristavat punaiset nauhat, jotka ovat lukkojen perissä kiinni. Niitä on lukematon määrä kaikkialla kettingeissä. Rukouksina läheisten puolesta, ikuisen rakkauden merkkeinä tai minkä lie takia.  Täällä korkeudessa yhtäkkiä hilpaisin kioskiin ostamaan meille lukon. Rakkaudesta? En tiedä mikä minuun meni, mutta ostin. Myyjä esitti kiinalaisen näytelmän, että mitä lukkoon kirjoitetaan. Katsoin seuruettamme.  Ööö… Forever yours? Tietysti! Mutta päädyin meitä yhdistävään laimeampaan ilmaisuun: ”Finnair”. Myyjä lisäsi siihen ilmeikkyyttä: 2014.

FullSizeRender(1)

Reput eivät enää keikkuneet selässä. Hikipisarat imivät ne kiinni paitaan.  Kiinalainen tyttö halusi ottaa kuvan itsestään Lassen kanssa. Ymmärsimme. Selfie – so last season! ”Minä ja länkkäri ja Five Great Mountain” – ihanan tätä päivää!  Sitten se hetki oli ohi ja olimme taas liikkeellä. Vasen oikea vasen oikea. Melkein perillä.

FullSizeRender

Huipulla. 2086.6 metriä maasta. Lapsellisen kevyt mieli. Meidän jengi. Halaan kaikkia mielessäni. Istumme kallion pinnalle. Paitsi Sampo. Hän on ostanut matkan varrella meille mitalit. Jee! Hymy repii suunpieliä. Vielä tuhat kertaa lapsellisemman kevyt ilomieli.

IMG_1516

Rehvakasta?! On, kunnes Lasse sanoo menevänsä laittamaan nyt lukon kiinni kielekkeen reunaa kiertävään kettinkiin. ”EIIII!” huutaa sydämeni.  Ulos ja ääneen kielto tulee marmatuksena: ”Hei, älähän nyt viitti. Oikeesti. Laitetaan se jonnekin muualle. Please.” Tarkoitan muualle-sanalla turvallisempaa paikkaa. Sampo säestää hyvin. Kirsi hymyilee. Pelko on paennut hänestä. Viki sen sijaan sanoo: ”Tottakai se laitetaan tänne reunalle.” Hän liikkuu itsekin reunaa kohti. Nielen loppulauseet. Kuvasta näkyy käsien epävakaisuus. Siis minun käsien.

IMG_1572Siellä se nyt on lukittuna. Perua ei saa, avaimet on Vikin taskussa.  Tiedoksi siis, jos joku haluaa mennä vaihtamaan lukon paikkaa.

Suuntaamme kulkumme köysirata-asemalle. Haukkaan ja maistelen ilmaa. Katson, miten kaunis maailma voi ollakaan.

IMG_6187

Tämä köysirataosuus on aamuista pidempi ja huikemapi. Meno tuntuu jalkapohjissa kutituksena. Hermojen päät sähköiskevät, kun vaunu keikahtaa matkalla nyppylöiden ylityksessä. Jollain tasolla se osuu myös hyvän jännityksen aisteihin ja kuplii ulos naurahduksina.

Klikkaa linkistä hissien meno.  IMG_1547

Vielä on lippujen osto ja bussimatka takaisin lähtöruutuun.  Se sujuu mutkattomasti ja joukkona, joukkojen joukossa, istahdamme mitalit kaulassa kyytiin. Rauha ja rentous. Työnnän nenäni kiinni ikkunaan.  Havaitsen vuoren rinteessä patsaan. Ison sellaisen. Tietysti. Pikkupatsas ei sopisi isoihin vuoriin ja asioihin. ”Mitäs tykkäsit Helena?” se kysyy. ”Ihana päivä. Mahtava porukka. Mieletön retki. Uskomattomat vuorien maisemat. ” Jatkaisin ylistyssanojen listaa, mutta patsas nyökkää merkitsevästi: ”Shhhh…” Ymmärrän vaieta hypistellen mitaliani, ja silloin patsas iskee merkitsevästi silmää.

FullSizeRender(5)