Rouva astelee melkolailla määrätietoisesti lounaspöytään. Hänen vanavedessään lajitoveri hieman maltillisemmin askelin. Tyylikkäitä molemmat.
Seurueeseen liittyy kaksi muuta naista. Samaa sarjaa, mutta heillä on paljon pienemmät äänet. Tai vähemmän sanottavaa.
Pöydän päähän asettautuu herra. Herra keskittyy ruokaan. En osaa kuvitella hänen suhdettaan tähän joukkoon. Ehkä hän ei tunne itsekään siihen kuuluvansa. Hän on enemmän ruoka- kuin seuraihminen.

Ensimmäinen rouva johtaa puhetta. Hän lukee paljon. Nytkin jo lukenut kaikki kesäksi tilaamansa kirjat. Tunnustaa sitten vähätellen lukevansa nyt jotain ei-niin-merkittävää- kirjallisuutta. Toinen rouva pysäyttää suuhun matkalla olevan haarukan ja sanoo kaikkien puolesta, että kyllä joskus voi sellaistakin lukea. Kaikki naurahtavat. Miettivät varmaan omia lukemisiaan. Herra ei naura. Hän nousee hakemaan lisää ruokaa.

En saa selvää heidän keskinäisistä suhteistaan. Jotenkin tuttuja keskenään, mutta henkinen etäisyys tunkee läpi.

Nyt aihe siirtyy matkusteluun. Ensimmäinen rouva on paljonkin matkustellut. Hän luettelee kohteita. En tiedä kuunteleeko kukaan. Mutta hän jatkaa. Vuosiluvut ovat tärkeitä. Niiden kohdalla hän empii. Kertaa lukuja ääneen Toinen rouva on myötäeläjä. Hän hyväksyy kohteet ja lukemat. Muut syövät.

Kolmas rouva vaihtaa aiheen ruokaan. Sanoo yhden lauseen. Aiheesta ei synny jatkokeskustelua.

Rouva nro 1 huokaisee:” Täällä on ihanan rauhallista. Minä en hirveän hyvin kestä kaikkea mekastusta ympärillä.”
Myötäeläjärouva jatkaa:” Ei meidän tarvitsekaan kestää.”
Nro1:” Se oli varmaan siinä vaiheilla, kun täytettiin 75v, niin sitä vähän ikäänkuin antoi periksi.”
Myötäeläjärouva:” Siihen asti kuitenkin elettiin aikaslailla täysillä.”
Nro 1: Niin. Moni ei elä koko elämässään edes tämän vertaa kuin me nyt.”
Muut hymähtävät. Ovat samaa mieltä. Herra ei ole tulkittavissa. Hän hakee lisää lohta.

Annokseni on jäähtynyt. Mitä ajatella? Kiistämättä he ovat eläneet ja ovat elossa. Mainiota. Kerrassaan verratonta.
Haen jälkiruoan.