Istuin autossa kakkoskuskin paikalla ja annoin huulteni muodostaa sanoja.  Välillä laitoin suun suppuun ja kuuntelin kaverini äänihuulituotantoa. Meillä molemmilla on paljon mielipiteitä ja vuosien takainen sopimus siitä, että mielipiteen saa muuttaa,  jos tilanne niin vaatii. Tosin vain hyvin perusteltuna.

Nyt vaahtosimme Aldomovarin ”Volver” ja ”Kaikki äidistäni” elokuvista.  Pistimme elokuvat mielipidemyllyyn ja sekoitimme. Saattaa olla, että sekoitimme asioitakin. Puheemme kuulosti takuulla intensiivisyydessään espanjalta.  Äänet nousivat ja laskivat. Kunpa osaisin soittaa näkymän akustisella kitaralla. Tiedäthän?  Oikea käsi remputtaisi kaikkia kieliä yht`aikaa, silmät olisivat puoliksi kiinni ja pää oikealle kallellaan, mutta se nyökkisi mukana. Rytmi kiihtyi laimentuakseen taas välillä. Lauseet päättyivät kastanjettien kalautukseen; klak. Tämä keskustelu päättyi auton parkkeeraukseen, joka sai esittää kohtauksen loppuasentoa.

Olimme saapuneet kirpputorille. Vaeltelimme innostuspuuskan jälkimainingeissa ympäriinsä ilman varsinaista tahtotilaa.

Mutta sitten näin kengät.  Kengät, jotka puhuivat välimeren ääniä. Väriviestiltään ne olivat totiset, mutta ruusuke viesti elämän kepeyttä.  Laitoin kengän jalkaan. Kaverini nyökkäsi hyväksyntää. Astuin askeleen. Pyysin myyjältä toisenkin kengän. Astuin uuden askeleen. Sivuaskeleen. Vereni muuttui sangriaksi ja tunsin kuinka minusta tuli Penelope. Penelope Cruz.  Kaveri nyökkäsi taas. Ja hän tietää. Hän ei takerru pikkuseikkoihin, kuten hiusten pituuteen.

Paluumatkalla autossa puristan kenkiä sylissä. Lantioni keinahtaisi onnellisen naisellisesti, mikäli se ei olisi kiinni niin tukevasti hikisessä istuimessa.

Avaan kotioven tohkeissani. Potkaisen  tylsät varvasläpsykät  kenkähyllyyn ja puen penelopet jalkaan.  Sidon nauhat huolellisesti nilkan ympärille. Ruusuke saa näköalapaikan ja ansaitsemansa huomion. Kas noin.  Sitten huudan kotiväelle:” Hei, tulkaas kattomaan, kuka tuli?”  He tulevat. He katsovat. Mikä näitä tyyppejä vaivaa? ”Ettekö te näe? Katsokaa kenkiä!” He katsovat. ”Ihan oikeesti hei pojat!” Annan vinkin:” Kuka näyttelijä mä oon?” Hiljaisuus. Sitten tulee nimiä. Vääriä nimiä. Minua ärsyttää! Annan lisää vinkkejä. Johdatan oikeaan kansallisuuteen. Ja tuhannes vastaus on oikea! Hurraa hurraa hurraa! Tiesinhän minä, että kukaan ei voi olla huomaamatta yhdennäköisyyttä, kun on oikeat kengät jalassa. Nousen varpailleni. Nostan toisen jalan koukkuun. Bailamos!

Mutta yleisöni oli jo poistunut paikalta. Suonissani virtaava sangria muuttuu laimeaksi järvivedeksi.  Avaan nauhat. Asettelen penelopet vaitonaisesti odottamaan seuraavaa kertaa.  Ruusuke repsottaa lepoasennossa. Älä kuihdu ruusuke. Älä!  Varmistan, ettei kukaan ole kuuloetäisyydellä.  Supsutan sille salaisuuden: Kerran olen ollut myös Martti Suosalo. Olin ollut katsomassa näytelmän ”Kiviä taskussa”. Olin hurmaantunut. Mennyt kertakaikkisen sekaisin näyttelijän taidoista ja karismasta. Näytelmän jälkeen menimme oluelle. Pari kaveria, Martti ja minä.  Istuimme samassa ravintolassa ja joimme olutta samasta hanasta. Se, että Martti istui toisessa pöydässä omien kaveriensa kanssa, ei haitannut. Minunkin oli niin paljon helpompi istua omieni joukossa ja vain tuijottaa suu auki. Tuijotus oli tehokasta. Aloin omasta mielestäni olla ihan Martin näköinen. Meillä tukan pituus on suurinpiirtein sama. Tämä siis poikkeuksena Penelope-caseen. En kuitenkaan esim ostanut samanlaisia kenkiä kuin hänellä oli. Kuule siis herkkä naisellinen ruusuke, ei  olla moksiskaan. Ruusuke nyökkäsi.

Nyt vatuloin tässä uudessa aamussa aiheessa edelleen. Penelopet ovat lähtövalmiina eteisessä. ”Buenos dias!” ne huudahtavat kepeästi ilakoiden. Vastaan vaitonaisesti. Syvä pakaralihas on jumissa. Päivän vire on vielä aamukahvin päässä toteutuksesta.  Mieliala vasta heräämässä. Penelopeus on yksi mahdollisuuksista. Tästä tulee hieno päivä. Yhtään ei tiedä millainen, mutta hieno siitä tulee.  Veri virtaa kohisten antaen lupauksia huutaen Viva la vida!

IMG_6079