Raitiovaunu klonksottelee eteenpäin Mäkelänkatua iltapäivän ruuhkassa.  Se on lastattu täyteen töistään palaavilla ihmisillä.  Ihmiset ovat avanneet ylimmän napin paidastaan kuin toivottaakseen kesän tervetulleeksi Helsinkiin. Nihkeän hikiset kasvot sisältävät vihjeen tämän kesän ainutlaatuisuudesta.  Kesän alun hiki tuoksuu intomielelle.

Tätä en ole näkemässä ja kokemassa. Istun kaverin rapun tuuletusparvekkeella sisäpihan puolella. Puutarhatuolit ja pieni pöytä kettingeillä kiinnitettyna parvekkeen kaiteisiin. Vaaleanpunaista kuohuviiniä vaaleanpunaruutuisille serveteille asetetuilla laseilla rikkomassa realismia. Kesäenne on läsnä näkymättömänä kukkaseppeleenä pöydän kulmalle asetettujen älypuhelimien ja tietokoneen päällä. Me pulputamme päätöksistä. Eksymme välillä rakkaus- ja haavemaailmaan palataksemme naurun kautta tärkeyteemme. Puhekuplissa olisi paljon hymiöitä. Laidasta laitaan.

Mietin kaverin viimeistä lausumaa. Katseeni harhailee ja pysähtyy viereisen talon pihalle. Näen roskalaatikoilla pienen ihmisen. Hän on hämmentävä. Hiukset keskijakauksella pienellä nutturalla. Hiukset ovat harmaat. Takki on Vapun aikoihin vintiltä haettu vaalean beige poplari.  En pysty erottamaan kenkiä, sillä pienet askeleet laatokolta laatikolle ovat kipakoita. Ja pieniä.

Sanon kaverilleni:”Hei kato vähän!” Ja kaveri katsoo. Sitten hän sanoo:” PIKKUMUMMO!” Naurattaa. Pikkumummo naurattaa meitä, mutta vain sanana. Pikkumummolla on kaikessa pienuudessaan suuri merkitys maisemassa.  Hänen täytyy olla yli 80-v. Puhuuko hän itsekseen? Se ei kuulu neljänteen kerrokseen. Jos pikkumummolla on kännykkä, senkin on oltava kamalan pieni.  Jos Pikkumummo on sadusta, niin hän on napakka olemisessaan. Hän pitää pienuudessaan suurta puhetta. Istuu tosi pienellä puisella tuolilla ja on oikeudenmukainen. Hänellä on tuhansia pieniä tarinoita kerrottavanaan.  Pikkumummo on myös totta. Hän on ehkä asunut Vallilassa koko elämänsä. Kulkenut vihreällä ratikalla Mäkelänkadulla ja Sturenkadulla. Hänen 4711  Kölninvetensä on sekoittunut keväthikeen ja tekonahkaisten penkkien tuoksuun. Tai ehkä pikkumummo on istunut vakavana raitiovaunun rahastajana omassa pikkuaitossaan ja SOK:n paahtimon kahvipapujen tuoksu on peittänyt alleen hiet ja hajuvedet.

Pikkumummo töpsöttelee rappuunsa pois maisemasta pienillä kengillään joita ei voi edes nähdä. Kaverini katsoo tyhjyyttä joka jää jäljelle ja sanoo haikealla katseella:” Pikkumummo!” Nyökkään. Pikkumummo has left the maisema. Kaadamme laseihin loput vaaleanpunaiset kuohuvat.

Seuraavana päivänä Pikkumummo palaa monta kertaa päähäni. Hän tulee ja ottaa tilan runona, satuna ja piirrettynä. En työnnä häntä pois. Salanauran itselleni ja mietin mahtoiko hänestä jäädä jälki myös kaveriini.

Illansuussa Pikkumummo  tulee nykyaikaisesti  whatsappiin. Kaverini lähettää valokuvan lähikaupan maitohyllyltä viestillä: ” PIKKUMUMMO! ” Tiedän, ettei tarvitse vastata. Tiedän, että meille molemmille pikkujutut voivat olla suuria. Pienet ihmiset voivat olla suuria. Merkityksellisyys voi aueta tunnelmasta. Isoja tunteita yhdessä kokemasta pienestä keväisestä iltapäivän hetkestä. Ja pikkumummoista.