Äiti-pojat-matka Roomaan oli boardausta vailla valmis. Istuin kahden nuoren aikuisen poikani kanssa lentoaseman kahvilassa. Siinä mielen täyttävässä, tulevan tunnelmassa. Vaikka Rooman kohdalla tuleva jotenkin perustuu paljon myös menneeseen. Käänsin kellon tunnin taaksepäin.
Yhtäkkiä viereisestä pöydästä kuului: ”Heiiii, Helenako se siinä? Voi, että sä oot ihan teidän mummun näköinen!”. No niin, mielenkello sanoi klang ja viisarit pyörähtivät 45 vuotta taaksepäin. Muisteltiin Tyyne-mummun karjalanpiirakoita. Ja ne kesät! Aurinko paistoi aina. Ihan aina. Mikä vallan verraton lämmittelyvaihe siirtymiseen kaukaisempaan historiaan.

Hetkessä elämisen muistutuksena piti nuoremman veljeksen vielä ottaa nenätipat flunssanuhaan ennen lentoa. Moikka karjalanpiirakat.
Siirryimme koneeseen.
Pilvien päällä kansainvälisyys majoittui turistisiin tunteisiimme. Yksi suomalainen lentomäntäkin näytti ihan Meryl Streepiltä.

Matkaoppaanamme oli Mondo. Paperiversio.
Rooma-Fiumicinon kentältä otimme junan keskustaan. Oppaan painon jälkeen hinnat oli painettu uudestaan. Matka maksoi 14 € / persoona. Junia lähti puolen tunnin välein, eikä tarvinnut säätää, tinkiä ja melskata taksikuskien kanssa hinnoista. Tsuku tsuku lähdettiin.

 

IMG_5029

Leonardo Express Fiumicinolta Terminiin.

Mutkatonta matkaa keskustaan kesti 25 minuuttia. Sitten pöllähdimme ulos asemalta ja rompostelimme matkalaukkujen pyörien säestyksellä hotellille muutamiakin kortteleita kiertäen.
Matkakassa salli majoituksen keskitason hotellissa keskustassa. Kolme henkeä, ilmainen aamiainen ja wifi huoneessa 125 € / yö.
Huone oli keskieurooppalaisen hämyisä ja verhojen takaa ei paljastunut huikea maisema Tiber-joelle, vaan likinäköisellekin selkeästi takapihalle ja vastapäisiin ikkunoihin. Vedin verhot takaisin kiinni.

 

Pikkupikkuhissi

Pikkupikkuhissi

 

Palaveri siitä, että kuka nukkuu missäkin, oli nopeasti ohi. Vai oliko se palaveri ollenkaan. Isompi veljeksistä varasi salamana yksikkösängyn ja nuorempi ei vastannut hymyyni, kun möyhin tyynyjämme yhteisessä yösijassa. Myönnyin pyytämään housekeepingistä meille sentään omat peitot. Kuulin, kuinka historia havisteli lehtiään. Siellä yhdellä lehdellä oli aika, jolloin näitä samoja tyyppejä piti hätistellä omiin sänkyihin.
Hyvä puoli oli, että sain koko vaatekaapin omaan käyttöön. Henkari, viikkaus, henkari, viikkaus. Vilkaisu matkaseurueeseen. Ei, eivät he pura laukkujaan. Kaikki on kätevästi saatavilla siitä suoraan.

Sitten vain kartta ja kamera käteen ja ulos. Tämä oli ihanaa. Pojat toimivat lukijoina ja tulkkeina. Minä sain olla turisti. Se huoleton perässäkulkija, suu auki ahmien roomalaista ilmaa, toisella korvalla kuunnellen mihin menisimme. Kävelimme isompia katuja, sitten pienempiä kujia. Talojen väleissä vilahteli kauempama olevia kirkontorneja, Colosseumia ja kukkuloita. Ja sitten yhden mutkan takaa BÄNG! Isku palleaan. Ja päähän. Valkoinen jättiläismäinen kompleksi. Kaunis. Mahtipontinen. Käsittämätön. Tuijotin patsaana.

Il Monumento Nazionale a Vittorio Emanuele II

Il Monumento Nazionale a Vittorio Emanuele II

Pojat huitoivat; ”ala jo tulla!”  Menimme liki. Valkoisuus lisääntyi. Koko suurentui.  Oirehdin. Liekki kuumotti.

IMG_5072

Sotilaat vartioivat asennossa ilmeettöminä.

Olimme historiassa vasta 1900-luvun alussa ja antiikkikellot kumisivat päässäni.  Välillä havahduin siihen, että porraspoliisi vihelsi pilliin. Hän asteli tärkeässä tehtävässään edestakaisin vartioimassa, ettei monumentin portailla istuskella.  Ja kun joku onneton painoi pemppunsa portaaseen, poliisi marssi lähemmäs ja antoi pillin soida.  Emme istuneet. Kiipesimme ylös ja katsoimme alas.

IMG_5071

Monumentti on rakennettu v 1911. Sitä haukutaan kirjoituskoneeksi, tekohampaiksi ja kermakakuksi. Minulle se oli juuri sopivan kermainen alusta upota valkoiseen pumpulihattaraiseen tunnelmaan.

Kompleksissa on myös Tuntemattoman Sotilaan hauta. Hmph. Kuulosti tutulta nimeltä.  Linnan Väinö kuiskutti korvaani: ”Ei Helena. Ei SE Tuntematon Sotilas. Jatkoimme eteenpäin.  Minä hymyillen ja keinahdellen kivetyksillä muinaisena roomalaisena. Kohteesta kirkon kautta toiseen. Kevään armoton tuuli tuuletti ajatuksia.

IMG_7534

Antiikkia antiikkia.

Vähän väliä piti täyttää sivistyksen aukkoja Mondosta. Vuosiluvut kulkivat hihnatyönä päässäni. Silmiini osui sivulla 103 tietolaatikko ”Firenzen tautia Roomassa”. Sillä tarkoitetaan voimakasta  esteettisen kokemuksen aiheuttamaa hurmoksen ja hermoraunion yhdistymää.  Mamma mia!  Oireet oli olemassa. Vain itku puuttui.  ”Pojat, mulla on tää tauti.” Poikien ilmeistä näkyi hiven myötätuntoa. Ihan takuulla, sillä kevensimme menoa.

Espanjalaiset portaat- Scalinata della Trinita dei Monti

Espanjalaiset portaat- Scalinata della Trinita dei Monti

Ryysistä. 138 porrasta. Oikeasti ranskalaisten rakentamat. Miljoonien turistien tallaamat. Sieltä eteenpäin. Tai taakse tai sivulle, mistäpä minä tiesin, kunhan vain seurasin. Oireet ja jalat alkoivat painaa, mutta Piazza del Popololla istahdettiin lepuuttamaan. En jaksanut murehtia menneitä. En edes sitä, että kaunis paikka oli 1700-1800 virallinen mestauspaikka.

IMG_7612

Piazza Poplolta katse eteenpäin!

 

Täältä turistikulkueemme suuntasi hotellia kohti.  Uupuneisuutta ilmassa. Päivällä nautitun pizzan ja pastan voimalla kukin omissa ajatuksissaan. Minä liian hitaana kameran kanssa. Sain palautetta siitä. Kaikkea ei tarvitse kuvata.

 

IMG_7620

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

Nou hätä!

Nou hätä!

 

Hätä ei ollut tämän näköinen. Heittäydyimme huoneeseemme.  Muka levähtääksemme hetkeksi ennen illallista.  Mutta AHHH, se tunne olla vaakasuorana Firenzen taudin riivamaanana.  Päädyimme kulmilta haettuihin sipseihin. Huomenna sitten…
Paljon tekemistä ja näkemistä jäljellä. ”Mutta, kuule äiti, ÄLÄ herää aikaisin. Ja jos heräät, ÄLÄ tepastele huoneessa edestakaisin. ÄLÄ napsuttele valokytkimiä. ”  En jaksanut murehtia moisia. ”Hyvää yötä kullannuput.”

Ja siinä samassa oli jo aamu.  Jostain kuului musiikkia. ”Heyy brother…” siellä laulettiin. Katsoin nukkuvia veljeksiä. Mietin miten pääsen tepsuttelematta matkalaukulleni hakemaan kirjan. Tepastelin hiljaa. Tepastelin vessaan. Ovi narahti kuin kauhuleffan SKRIIK-SKRAAK.  Ja uusintanarahdus ulos tullessa. Näin peiton kulmasta kurkistavan silmien pyöräytyksen. Avasin tietokoneen. Oho. Näytön valo oli yllättävän kirkas. Näin toiset pyörähtävät silmät. Tepsuttelin suihkuun, vaatekomerolle, meikkipussukalle ja hipsuttelin Mondon kanssa aamiaiselle.

Seurueeni ilmestyi kolmannen kahvikupin aikoihin myös paikalle. Sain palautetta tepastelusta. Vetosin Firenzen tautiin ja vaihdoin puheenaiheen päivän ohjelmaan. Grazie mille ja aamupalan voimilla ulos antiikin ajan Mars-kentälle.  Aamun avaus Pantheoniin, pakanajumalien temppeliin. Pantheonin kupoli on 43,30 metriä läpimitaltaan. Maailman suurin muuraamalla tehty kupoli. Keskelle jätetty läpimitaltaan 9 metriä oleva reikä. Siitä vuoroin kuu ja aurinko voivat kurkistaa sisään. Ja sade.

Mondo: "Tuntuu kuin kupoli mystisesti kannattelisi tätä aukkoa avaruuteen."

Mondo: ”Tuntuu kuin kupoli mystisesti kannattelisi tätä aukkoa avaruuteen.”

 

Vanhempi pojista sanoi:” Meen ulos odottamaan.” Ajattelin, että nytkö se iski syndroomaa päälle?  Hänen sanomansa mukaan kyseessä oli enemmin sietokyky ihmismäärään. Ja sitäkin enemmän orasti flunssa. Nuorten miesten miesflunssa on taudinkuvaltaan paljon samankaltainen kuin oikea miesflunssa. Mutta turismi ei tunne armoa.  Apostolit alle ja Vatikaania kohti.  Seurasimme Paavin twiittauksia, mutta siellä ei näkynyt viitteitä siitä, että hän piipahtaisi tänään parvekkeelle.  Minun puhelimestani on poistettu, varmuuden vuoksi, ominaisuus jolla voisi roamailla netissä ulkomailla. En siis voinut minäkään twiitata: @Pontifex come to the balcony. We are here  to #wave.

Patsastelua Vatikaanin portilla

Patsastelua Vatikaanin portilla

 

Vatikaanin sisälle oli piiiiiitkä jono. Emme liittyneet siihen jatkeeksi. Tunnelmaa riitti portin ulkopuolellakin. Satunnaisia nunnia ja pappeja turistien joukossa. Patsasrivistö näytti silmissäni musiikilta.  Il Divo ja Mikis Theodorakis goes mahtipontinen pop. Niin, tautini ei ollut parantumaan päin.

Koska emme jaksaneet jonottaa, kiersimme koko valtion ulkopuolelta. Ei matkimisen arvoinen idea.  Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa! Alkoi mennä maitohapoille. ”See Rome and die” on sanomana oikealta alkuperältään  ”See Naples and die”. Olin eilistäkin hitaampi kameran kanssa.

 

Pienempää kohti.

Pienempää kohti.

 

Aloin olla muinaispisteessä.  Harppua soittava susiäiti.  Pojat Romuluksena ja Remuksena.  Tarvitsimme lisää pizzaa ja birra Moretia. Vain satoja ja satoja askelia lisää, ja olimme  Tiberin toisella puolen Trasteveressä, ihan erilaisessa tunnelmassa.

 

Varjoisia kujia.

Varjoisia kujia.

 

Rauhoittavan yksinkertaista.

Rauhoittavan yksinkertaista.

 

Sen oikean ravintolan metsästys on aina yhtä haastavaa. Joo ja ei taistelevat haarukoin ja veitsin. Istutaanko auringossa vai ei. Ja joo, ehkä sittenkin sisällä.  Joskus käy tuuri ja joskus vielä parempi.  Tänään kävi kohtalainen tuuri, mutta se antoi tarvittavat lisäenergiat. Ihmiset näyttivät elävämmiltä ja värit näkyivät selkeämmin.

Turisteja. Ihmisiä. Elävää elämää.

Turisteja. Ihmisiä. Elävää elämää.

 

 

Basisti se on italialainenkin basisti.

Basisti se on italialainenkin basisti.

 

 

Gelati. Naturalmente.

Gelati. Naturalmente.

 

Kuin toistona edellisestä päivästä, loppukilometrit kuljettiin melko vaitonaisina. Oli flunssaa, Firenzeä ja ennen kaikkea ihan tosi paljon sulateltavaa. Ilta- tai yöelämästä ei kyetty edes puhumaan. Vielä yksi tunnelin alitus ja oltaisiin melkein hotellilla.

 

Valoa kohti.

Valoa kohti.

 

Tai sen verran juteltiin yöelämästä, että sanottiin hyvätyöt ja kerrattiin minun aamutepastelusäännöt.

Kuulin yöllä kuinka miesflunssa otti valtaa. Nenäliinapaketin ja särkylääkerasian rapistelua. Skriik-skraak sanoi vessan ovi myös poikien käyttämänä. Mutta aamu tuli taas vahvana.  Skriik-skraak, oli minun vuoroni. Aamiaismarssijärjestys säilyi samana. Myös juustot ja croisantit.

Tämän päivän ohjelma sisälsi helppoja kohteita, kuten Colosseum ja pojille myös suurempia haasteita; ostoskatuja!  Ilman riemunkiljahduksia laskeuduimme vilinään. Kauppoja on yhtä paljon kuin nähtävyyksiä. Isoja katuja ja pieniä katuja. Kohtuuhintaisia ja tosi hintavia.

 

Pikkumiehille.

Pikkumiehille.

 

Ikkunaostokset ovat ilmaisia. Niin on myös pikapyörädys vaateliikkeessä, kolme kerrosta kevyttä hölkkää läpi viidessä minuutissa.

 

IMG_5106

110 metrin aidat.

 

Ulkoilmassa on kepeämpi katsella.  Siinä ei ole samaa haasteen tuntua kuin vaatekaupoissa. Olin siis vain huomaavinani. Ja myös sen, että olin itsekin immuuni ostoshysterialle. Vetäisen johtopäätöksen, että  Firenzen tauti toimii siihen ehkäisylääkkeenä. Pojilla  esto on geeniperimässä.

 

IMG_5274

Sivukujan ostosrauha.

 

Tänään päätimme olla nääntymättä ennen iltaa ja poistuimme lounaan jälkeen hotelliin huilaamaan.  Oli myös aika suunnata ajatuksia kotiinpaluuseen. Pakkailin tavaroitani hissukseen.  Poikien ei tarvinnut. Tavarat olivat samoissa mytyissä kuin tänne tullessamme. Aamulla he vain vetäisisivät laukun kannet kiinni.  Menin  hoitamaan laskuasiat.  Toiminnassa ei moitteen sijaa. Kummallista vain, että kansa on verolle pantava ja käteismaksuna turistin se suorittama. Siis Rooman vero. 2€ / yö / persoona.  Kuitilla. Si si.

Kampesimme illan hämärtyessä itsemme aperitivo buffetille. Satunnaisissa, pienissä baareissa klo 19-22 drinkin hintaan sisältyy pikkusuolainen buffet-tarjoilu.  Mainio konsepti. Pizzan palasia,  pastasalaattia, pähkinöitä, sipsejä, oliiveita, aurinkokuivattuja tomaatteja ja sen sellaista. Kun poistuimme valitsemastamme baarista, näimme ainakin kymmenen parempaa paikkaa. Ihan klassikko siis.

Kävelimme takaisin hotellille. Tunnelma ”lähtövalmis” alkoi hiipiä sisuksiin.  Yötä vaille valmista.

 

WP_001223

Hyvää yötä. Onni myötä.

 

Aamulla tepastelin ihan täysillä.  Vähän uhmakkaastikin. Firenzen tauti on sellainen! Halusin, että ehtisimme rauhassa syödä aamiaisen.  Ne samat juustot ja croisantit. Tarkistaa tallelokeron kymmenen kertaa ja istua aulaan tönöttämään taksia odottamaan. Kyllä, päädyimme taksikuljetukseen. Se maksoi hotellista suoraan Fiumicimolle 48 €. Laukkuineen.  Matka kesti puolisen tuntia ilman ruuhkaa ja olimme valmiit jättämään moikat Roomalle.

Tunsin, että taudinkuvani alkoi helpottaa, kun näin Finnairin koneen. Mieleen tulvahti muisto. Kerran Hongkongin kentällä, kun kone tuli lähtöportille, kollegani sanoi: ”Siinä se nyt on. Palanen Suomea”.  Siltä se tuntui nytkin.
Pojat ottivat nuhanenätippoja ja minä punaviinin. Melkein terveenä. Melkein kotona.

 

IMG_5278

Moikka Rooma!

 

Kotona puran, pyykkään ja viikkaan.  Mondon kirjanen ja  muhkeat muistot  elävät mielessä.  Parantavana palauttelumusiikkina ”Nakit ja muusi”.  Taas maistuu hyvälle arki.