Lause pyörii päässä:”Oot sä vähän onnellinen?” En vastannut mitään. Katselin kengänkärkiä ja teinihiki puski päälle.
Kysymys oli esitetty tarkoittaen:”Oot sä vähän hullu?”-sointuisesti. Olin 15-v ja vähiten maailmassa halusin olla hullu. Enkä todellakaan sen maailman ihanimman toisen teinin silmissä.

Nyt haluan uusinnan. Mutta vain kysymyksen kohdalta. Ihan sama kuka kysyy, kunhan kysyy. Ja saan vastata:” Olen onnellinen! Juuri sopivasti hullunlailla vähän onnellinen!”

Tämä tietysti kuulostaa siltä, että olen lääkityksessä tai halailen puita, ja puut vastaavat vahvalla rakastavalla rutistuksella, kevytmusiikin soidessa taustalla. Epäluulon varjot heittäyvät ylleni viestien älykkysosamäärättömyydestä ja kevytkenkäisestä suhtautumisesta elämään. Jossain lastenohjelmassa sanottaisiin: ”Viri viri tööt tööt!” ja sormi pyörisi ympyrää toisella ohimolla.

Olkoot sitten vaikka niin. Niinhän se elämäkin on. Sellaista ”ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki-yhdessä kulkien-hei-piirileikkiä. Tai sydänfilmikäyrän nousuja ja laskuja, joita ilman hälytysääni on monotoninen ”piiiiiiiiiip”.

Omakohtainen onneni johtuu pitkälti siitä, että olen oppinut tietämään mistä tulen onnelliseksi. Oppinut kuuntelemaan omia oloja siitä, mitä millaisestakin valinnasta seuraa. Myös sen, että kun tekee väärän valinnan, elämä ei ole ohi, vaan se vain vaatii korjaavia liikesarjoja. Ihan kuin laihdutuskuurit. Jos repsahtaa epäonnistumaan, niin ei ole ihan pakko jatkaa kylpien kermavaahdossa seuraavanakin päivänä.

Ihmiset on ainutlaatuisen erilaisia. Ainutlaatuisten ihmisten määrä on loputon. Jos lähtee vertailulinjalle, niin siinä startissa ei ole maalinauhaa näkyvissä, vaan tossut jumittuu lähtötelineisiin. Kuulee starttipistoolin pamauksen, näkee muiden perät, voi voivotella kun joku kompuroi ensimmäisellä aidalla, mutta et ole mukana. Minulla ei ole nopeita geenejä. Kompuroin omat esteeni, kastun kainaloita myöden vesihaudassa, mutta jähmettyneenä ulkopuolisena lähtötelineissä? Ei. Piiiiiiip!
On niin paljon helpompaa antaa muille omat tilansa ja toteutuksensa. Tasapuolisuuden nimissä, saat siinä paikan itsellesikin. Sieltä sitä sitten voi katsella, kuulostella, tunnustella ja oppia mitkä ovat niitä itselle hyvää tekeviä juttuja.

Mikä tekee toiselle hyvää, voi olla toiselle ahdistuksen ruskeanmusta, suu auki töllöttävä, mörkö. Kyllä. Meillä se tuijottaa keittiössä. Se on jokaisen keittokirjan sivuun piirretty. Minun mörköni on ehkä sinun keijusi.
Sinä taas ehkä ihmettelet, miksi minä menen improvisaatiokurssille tai seuraan somekeskustelua Suomen digitalisoitumisesta. Olen pöhkö.

Yksi suuri onni on läheiset ihmiset. Se, joka kysyy ”onks kaikki ok?” kun naamasta näkee, että ei ole. Se, joka potkii peffaan ja muuttaa kysymysmerkit huutomerkeiksi. Se, joka iloitsee vierelläsi, kun on ilon aika. Se, joka sanoo kiitos. Tai anteeksi. Se, joka liekittää ajatuksesi kuumaksi roihuksi. Ja se, joka rakastaa ihan muuten vaan.
Yksin olisi aika tosi pientä olla.

Hyvänen aika sentään. Nyt, tässä kirjoittaessa, herää koko ajatusten, ideoiden ja haaveiden armeija. Kuulen intohimon kuiskutuksen. Mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä!
Kynä ja paperia esille.
Eri juttuja, eri syitä. Yhteistä niille on se, että niiden tekemisestä tulee hyvä olo. Onnellinen olo.

IMG_5025