Ole oma itsesi. Ole oma itsesi. Ole oma itsesi. Hoin lausetta mielessäni niitatakseni sen tajunnan päällimmäiseen kerrokseen. Se on tärkeä lause. Kuorrutin sen hokemalla; Ole ihmisiksi. Ole ihmisiksi. Ole ihmisiksi. Ja minä olen sentään aikuinen oma itseni ja koitan olla ihmisiksi. Olen hokenut ja sisäistänyt lauseet jo aikoja sitten.  Mutta nyt tunsin itseni lettipäiseksi peruskoululaiseksi, joka tarvitsee noita lauseita, kun ilmoittauduin mukaan blogikirjoittajien Instagram Travel Thursday tapahtumaan.

www.skimbacolifestyle.com.

Hengittelin palauttavia sisään-ulos-henkäyksiä ilmoittautumisen jälkeen. Katsoin aneemista instgramtiliäni. Se on Nokian puhelimessani versiona Pictastic. Voin syytellä version kankeutta, mutta totuuden nimissä kankeus on minussa. Lohduttauduin AA-kerhomaisella tunnustuksella:” Olen Helena. Olen harjoittelija.”Yritin katsella omaa blogiani ulkopuolisena. En vain kirjoituksia, vaan kokonaisuutta. Päädyin peilin eteen: ”Olen Helena. Olen harjoittelija.”

Tapahtuma järjestettiin hotelli Klaus Kurjessa.  Yht`äkkiä tuo hotelli,  jonka ohi olen helsinkiläisenä kävellyt satoja kertoja, heräsi mielenkiintoiseksi. Hotellin johtajan, Mark Skvorcin haastattelu samalla viikolla printtilehdessä, Dolly Parton näyttelyn avajaiset hotellissa- nyt. Sehän onkin oikeasti boutique-hotelli! Kalevalatarinoita ja silti ajan hengessä. Instagramissa, facebookissa ja twitterissä. Lisätiedon bulimia sisälläni uppouduin intranettiin.

Päätin lähteä  #IGtravelThursdayn tapahtumaan hyvissä ajoin. Halusin ehtiä katsastaa Dolly Parton- näyttelyn samalla. Katselin söpöä pientä punaista pokkarikameraani. Kaikella kiintymyksellä. Lainasin sitten kuitenkin poikani järkkärikameran. Se nyt oli sellainen hätäinen pieni kasvojenkohotus, tai ryhtikeppi puseron alle.msann

Torstain hyytävässä iltatuulessa laitoin kolikot parkkimittariin ja viipotin viimatuulesta lämpimän hotellin huomaan. Ajattelin omia asiakkaitani. Kuinka kohtaan heidät, kun he astuvat eteeni. Silloin minä olen ammattilainen. Olen vastuuhenkilö. Olen vahva ja oma itseni, tietäessäni mitä olen tekemässä. Silloin, siis kun olen omissa töissäni. Nyt seison epävarmana oppilaana ja pälyilen ympärilleni. Kysyn vastaaanottovirkailijalta missä Dolly Parton-näyttely on? Hän on ystävällinen nuori mies. Hän hymyilee:”No se on tässä.” Voi voi sentään. Hyvänen aika. Teokset ovat muutamien askelien säteellä minusta. Otan kameran laukusta. Kantrimusiikki soi rauhoittavana päässäni ja mietin Dollya.

IMG_4479

Jännitys laimeni ja haihtui lähes minimiin, kun Rantapallon, Villihevonen, Veera Bianca, laukkasi luokseni toivottamaan minut tervetulleeksi alakertaan muiden blogikirjoittajien joukkoon. Sain nimeni rintaan tarralapulla. Hävitin sen heti. Tippui varmaan, kun piilotin kameraa kassiin.

Ilahduin ja yllätyin, kun näin muutamat tutut kasvot blogijoukossa. Joukko oli suurempi kuin olin kuvitellut. Joukko oli  monipuolisempi kuin olin kuvitellut. Joukossa oli miehiäkin. Sitä en ollut edes ajatellut. Olisin halunnut ottaa kuvia, mutta en kehdannut. Istahdin turvaan muhkean nojatuolin syliin. Kuvissa, jotka tulisivat nyt tähän alle, olisi hotellin johtaja avaamassa tilaisuutta. Tilaisuuden vetäjät puhumassa valkokankaan edessä, ja yhteisöllinen joukko erilaisia blogareita, erilaisten aiheiden takana. Viimeinen kuva olisi otettuna ylhäältä alaspäin. Hmph…kylläpä se näyttää kivalta.

KUVA
KUVA
KUVA

Kuten kuvista näkyy, blogareita on monennäköisiä. Ihan kuten blogejakin. Jokainen omana itsenään ja linkittyen jossain tosiinsa. Minulla on oppimista. Juttelen muutamien blogiaktivistien kanssa. Kyselen ”sääntöjä”. Utelen aikatauluista. Yritän hahmottaa tällaista maailmaa. Kuulen erään tarinan:”Kuinka minusta tuli blogari.” Tarina saa minut miettimään, miten mielenkiintoinen lahja blogi voiolla. Sekä kirjoittajana, että lukijana. Se voi olla lahja myös sairastuneelle, yksinäiselle, ulkomailla koti-ikävöivälle, tai kirjalliseen vuoropuheluun kaipaavalle.
Kamera kököttää yhä kassissa. Ihan unohdan sen olemassaolon. Amatöörimäistä höntöilyä. Minua. Onneksi voin ladata tähän taas kuvan Dolly Parton-näyttelystä.

IMG_4478

Otan käsilaukusta kynän ja paperia esille, koska muistan, että unohtelen niin helposti kuulemiani uusia mielenkiintoisia asioita ja sanoja. Kirjaan välittömästi ylös: PILVIPALVELUSUHDE.  Kyse ei ole blogista. Olemme innostuneina harhautuneet rönsyilemään keskustelun poluilla perheisiin ja parisuhteisiin. PILVIPALVELUPARISUHDE! Ei ole blogina. Ainakaan vielä. Mieleni harppaa aikamoisen askeleen. Ohitan ulkoradan kautta perinteiset kahvila- ja leffatreffailumuodot. Pienet ajatushiukkaset tekevät aaltoliikkeitä: Hurraa, hurraa, maailma muuttuu! Pidä huivista kiinni ja iloittele mukana.

Saan kotimatkaseuraa:

http://http://www.menaiset.fi/alue/avec_sofi

ja

http://skiglari-norppa.blogspot.fi/

Sofiesta ja Noorasta. Ihania, ihmisiä, eläviä nuoria naisia. Tosi paljon pidemmällä blogi-ja instagram-maailmassa kuin minä. Pulputamme autossa. Autonlämmittävä energia on ekologista. sisuksista kumpuavaa, inspiroivaa viherversoa.

Kotona otan kameran laukusta. Katson sitä. Olen aika varma, että välini vielä paranevat sen kanssa.  Katson ”köyhän tytön” Instagramia puhelimessa. Voi olla, että haastan sitä parempaan suoritukseen. Avaan läppärin. Se ei anna minulle mitään tekosyitä. Siinä se näppäimistö on. Ihan helposti tavoitettavissa. Lisää vain kirjaimia.

Klaus Kurki tarjosi toimivan vitamiiniruiskeen. Se myös linkitti persoonallisesti Dolly Partonin ja blogaajat. Kiitos ja lukemisiin!