Pyörin ympäri hotellihuonetta Delhissä. Pääni on sisältä sellainen tahmainen ja hidastettu, niin kuin se aina on yölennon jälkeen nukutuilta päiväunilta herättyä. Lattialla nököttää iso kassi, mihin olen pakannut joululahjoja. Yksi miehelle, kuusi naisille ja neljä lapsille. Olin kysynyt kollegoilta apua, että mikäli heillä on antaa meikkien tai hajuvesien tms hutiostoksia. Ja heillä todellakin oli! Nyt nämä aarteet ovat kassissa paketoituina odottamassa, että tonttuilisin ne perille delhiläiseen ilotaloon. Tai miksi sitä nyt sanoisi? Se on punaisten lyhtyjen katu, jossa kadun tasalla olevien liikkeiden yläkerrassa olevissa tiloissa asutaan ja myydään seksiä. Ne on numeroitu.

 

Intialainen kaverini Soofi, joka on julkaissut kirjan aiheesta, on kutsunut minut kylään numero 300:n. Soofi on antanut minulle pukukoodin vierailua varten; pukeudu nobodyksi farkkuihin, puseroon ja huiviin. Koen tämän helpoimmaksi osaksi vierailuani.

Uteliaisuus polttelee mieltäni, ja toisaalta helppoa olisi pötkähtää takaisin sängylle. Suljen television, joka suoltaa uutisia bussissa raiskatusta nuoresta opiskelijanaisesta ja nappaan kassin olalle. Hiiohoi! Rekiretki alkakoot!

 

Taksikuskin ilme on tympeä. Turbaani on punainen. Välillä hän irrottelee limaa kurkustaan. Avaa sitten oven ja tyhjentää suunsa ulos. Ovi kiukuttelee, eikä mene kunnolla kiinni. Hän nykii sitä aina liikennevaloissa. Sellainen ärsyttää. Sehän on selvä. En kuitenkaan julkituo ymmärrystäni, sillä jotenkin aistin, ettei hän ole juttutuulella. Tuskin on koskaan.

Soofi soittaa, ja kysyy kauanko vielä kestää ennen kuin olen sovitulla paikalla. Ojennan puhelimen kuskille ja he puhuvat keskenään; ncsjkncsbcsbsbisbcisbxasnlajdabcbcbcc. Minä vain möllötän hiljaa koko matkan.

 Sitten havaitsen maisemien vaihtuvan. Alkaa kuhina. Ihmisvilinä. Enimmäkseen miehiä. Älämölöä ja autontorvien jatkuvaa töötötystä. Sekavaa ja aika pimeää. Punainen turbaani kääntyy parkkeeratakseen paikkaan mihin minä en pystyisi. Näen jonkun nostavan kättään edessäni. Se on Soofi. Hän näyttää pieneltä. Siinä samassa hän on jo avaamassa ovea tervehtien iloisesti. Sitten hän sanoo turbaanille:” hJab xa xc C cm xmnxjlxaknoabc”. Soofi ottaa minua kädestä, nostaa kassin toiselle olalle ja käskee hyppäämään polkupyöräriksan kyytiin.

 Olen kuin elokuvassa. Äänet täyttävät tajuntani ja näkymä sokaisee ajatuksenjuoksun. Minulla ei ole mitään varsinaista hallintaa toimintaan. Ja sitten riksa ykskaks jo pysähtyy. Olemme numeron 300 edessä.

Pungerran itseni alas pyörän päältä. Soofi osoittaa pientä kapeaa portaikko edessämme. Alimmilla portailla istuu ihmisiä. En näe millaisia, sillä on pimeää. Kapuamme portaita ylös. Horjahdan. Otan kiinni seinästä, vaikka olin ajatellut olevani liikaa koskettelemasta paikkoja. Emme pysähdy kerrokseen missä näen naisen, miehen ja lapsen, vaan jatkamme ylöspäin. Pysähdymme. Edessäni on huone jossa yksi nainen pesee astioita kraanan alla ja toinen istuu pitkällä penkillä. Soofi tervehtii heitä kotoisasti. Seuraan häntä käsi ojossa esittäytyäkseni. Kevyt käsien kosketus, hymy ja nimienvaihto.

a4

 

Siirrymme viereiseen huoneeseen. Siellä on huoneiston isäntä ja 3,5 vuotias poika. Pojalla on päällään farkut ja puvun takki. Hän kikattelee ja karkaa minulta. Lattialla on kaksi kania. Meinaan mokata ja siirtyä matolle istumaan kengät jalassa, kun huomaan, että kengät otetaan pois.

Isäntä puhuu vähän englantia. ”Sushma”- nimellä esiintyvä nainen puhuu myös muutaman sanan englantia. Hän haluaa käyttää ne kaikki kanssani. Sushma asettautuu istumaan ihan minua vastapäätä. Soofi toimii kielenkääntäjänä, kun sanat loppuvat. Ei, ei hänellä ole lapsia, sanoo Sushma. En usko. En sano sitä. Ihailen hänen huiviaan. Virhe! Nyt hän haluaa antaa sen minulle. Tai vähintäänkin, että tulen viikoksi Intiaan ja me menemme hänen kotikonnuilleen lomalle. Nyt hän on väsynyt, sillä hän tekee työtään aina aamuisin kolmesta seitsemään.

 Soofi kysyy haluanko käydä parvekkeella. Tietenkin haluan. Haluan tuntea miltä tuntuisi seistä siinä, missä nämä naiset markkinoivat itseään. Parveke on pitkä ja kapea. Ehkä noin 70 cm kapeutta. Astun sinne ja huomaan vuohen. Soofi huomaa mitä huomaan ja nyökäyttää toiseen suuntaan. Siellä on toinen vuohi.

a3

 

Menemme takaisin matolle sisään. Pikkuhiljaa kaikki ihmiset ovat paikalla. Teinipojat ovat tulleet kotiin. He puhuvat korrektisti ja varsin kauniisti small talk- englantia. Viereisessä huoneessa näen miehen. Kysyn Soofilta onko hän jonkun asiakas. On. Sitten kerron muille, että olen samasta maasta missä joulupukki asuu. Maa jää hämärään. Se on Finkland Indonesiassa….

Ihan kuin olisi Joulu! Kaikki tutkivat pakettejaan innoissaan ja ojentavat hajuvesiään toisten arvosteltavaksi. Epäselvien kauneustuotteiden kohdalla purkki ojennetaan Soofille selvennettäväksi. Lapset maistavat muutaman suklaan, ja laittavat pehmolelunsa suklaiden kanssa minigrip-pussiin. Isäntä katoaa pienestä luukusta katossa jonnekin. Kun hän palaa takaisin, hänellä on minulle lahjaksi huivi. Vedän sen ympärilleni. Lasten äiti on ylpeä lapsistaan. Niin kuin me kaikki äidit olemme. Hän lopetti työt muutama vuosi sitten. Yksi pojista näyttää minulle piirustuksiaan. Äiti haluaisi ehdottomasti tarjota minulle syötävää tai juotavaa. Juttelemme bollywood-suosikeista.  All is well. Oikeastaan vielä enemmän kuin well. On inhimillistä ja lämminhenkistä.

300ssa 004

 

On kuitenkin aika lähteä. Asiakkaat odottavat. Poikien täytyy päästä nukkumaan, jotta he jaksavat mennä aamulla kouluun.

Sushma halaa minua ja haluaa koskettaa poskeani. Kosketan takaisin. Katsomme toisiamme pitkään silmiin. Meillä molemmilla on tosi pienet silmät.

Alaspäin meneminen portaissa on helpompaa. Olen kevyempi. Sydän ei hakkaa enää jännitystä. Se hakkaa ymmärrystä.

Soofi nappaa minua kadulla kädestä. Otamme riksan. Siirymme takaisin punaisen turbaanin odottamaan taksiin ja lähdemme syömään täysin toisenlaisessa tunnelmassa elävään paikkaan.

 

Vielä pitää piipahtaa kirjakauppaan, sillä olin luvannut ostaa muutamalle kaverille Soofin kirjan. Kirjakaupan ovessa lukee closed. Soofi ei välitä, sillä kauppiashan on hänen kaverinsa. Minä tuijotan kuuliaisesti hetken vielä kylttiä. Vieressäni seisoo kiinalainen nainen yhtä kuuliaisesti. Nyökkäämme tosillemme yhteisymmärryksen ja astumme sisään kauppaan.

Samassa kuulen, kuinka hän sanoo:” Excuse me, but I´m looking for a book that tells about prostitution in India!” Soofi on jossain kirjahyllyjen välissä. Katson kiinalaista ja sanon, että sellaisen kirjan kirjoittaja on täällä nyt ihan ilmielävänä. Kirjakauppias huudahtaa yläkerrasta:” Mitä täällä oikein tapahtuu?” Kiinalainen rouva esittäytyy:” Olen Lijia Zhang. Olen journalisti ja kirjailija. Etsin kirjaa intialaisesta prostituutiosta, sillä kirjoitan itse aiheesta Kiinassa.” Pidätän hengitystäni. Tämä on hassua. Tämä on outoa. Käyntikorttienvaihtoa, hämmästelyä, naurua, taivastelua, kysymyksiä satelee sinne ja tänne ja sovitaan lounaasta yhdessä.

Kun viimein istun punaisen turbaanin ambassodoorissa matkalla takaisin hotelliin, mieleni on kuin pullea ilmapallo. Olen saanut yhdessä illassa kaikki joululahjani; olen saanut antaa, olen saanut kokea. Minuun on puhallettu inhimillisyyttä, ystävällisyyttä ja yllätyksiä. Voiko ihminen muuta toivoa!

nobody can love you more 001

Kuvat ja kirja Mayank Soofi Austen http://www.thedelhiwalla.com/