Olin niin leffan tarpeessa. Halusin pienen pakomatkan pois omasta päästäni.
Valitsin ”Menneisyyden” Le passe. Valitsin mielessäni jo karkitkin.

Mutta sitten keskimmäisemme lapsistamme tuli käymään. Vaihdoimme kuulumisia. Saadakseni paljon vastauksia, konttasin pojan perässä, sillä hän konttasi pitkin lattiaa kissan perässä. Kissakisuliini antaa arvoa tällaiselle lähestymistasolle. He vaihtavat ns. naamamoikan, joka on sukua eskimoiden nenän hieronnalle. Harmonia särkyy, kun pikkuveli tupsahtaa paikalle ja haluaa osansa huomiosta. Minä siirryn sohvalle katsomaan tätä dokumenttia. Kisuliinikin väistyy, kun veljekset ottavat erän henkipainia.

Ensimmäinen erä päättyy siihen, että suostun lähtemään heidän kanssaan kierrätyskeskukseen. Kissa jää kotiin.
Kierrätyskeskuskäynti toistaa aina samaa kaavaa. Kävellään veltosti ympäriinsä. Pojat innostuvat joka kerran sähkötavaroista. Nytkin seistään pitkään jonkun ihme keskusradiokuuluttimien äärellä. Mielikuvitellaan, kuinka kuuluttaisin keittiöstä mikrofonilla ”Ruoka on katettuna. Olkaa hyvät!” Siirrymme sujuvasti siitä sähköurkuihin, sillä ruoka ja minä, on vitsi. Pakko nauraa mukana. Rakkaus ei ole ilmaista.

 

WP_000608

 

Päätämme kierroksen ilmaistavaroihin. Joka kerta. Ja joka kerran sillä osastolla on ääriviivoiltaan sulkapallon muotoisia muita äitejä lapsineen. Ja joka kerran ajattelen, että äidit on äitejä, ja pojat on poikia.

Autossa sitten taas painitaan lisää. Perinnekiista radiokanavasta. Sitten kevyttä pilkantekoa: ”Kato äiti, miten hieno kuu!” ja
”äiti, kuu on niin kaunis.” Tämä on perua edellisen täysikuun ajalta. Olin silloin nähnyt elämäni hienoimman, ja väreiltään kauneimman, auringonlaskun ikinä! Kolmena, sitä seuraavana iltapäivänä, istuin autoon kameran kanssa ja lähdin metsästämään kuvaa. Otin varmaan ainakin 200 kuvaa eri paikoista. Niissä, missä kuu näkyy, se ei näytä siltä, mitä se oli. Että morjens kuu! Kohta taas tavataan.

 

IMG_4255

 

En mene mukaan musiikkikanavakiistaan, en kuuhulluuteen, vaan suljen suut kiinalaisella take away-ruoalla. Kun suut ovat täynnä, muistutan, että haluan elokuviin, että mennäänkö yhdessä? Jaa ei. ”Heiii pojat, mä tiedän, katsotaan sitten yhdessä leffa täällä kotona!” Toinen pakenee omaan huoneeseensa, toinen katsoo telkkarista jalkapalloa, kissa katsoo kaikkia meitä ja minä katson kelloa. En ehdi enää leffateatteriin.

Huomioo! Nyt minä haluun huomioo! Ja elokuvan. ” Moikka, mä meen ulos.” Näin pelastautuu nuorempi. Isompi jää loukkuun nojatuoliin. ”Saat valita leffan.” sanon. Jos sanoista piilovälittyy vaatimus, niin sen kuuluukin kuuluua tähän dokumenttiin. Ei vähiten siksi, että olen menettänyt otteeni tv- tietokone- piuhamaailmaan ja tarvitsen huomion lisäksi apua kotiteatterin käynnistykseen. Yesyes, nyt tässä dokumentissa näkyy liikettä. Poika nousee nojatuolista ja katselee ympärilleen. Kissa katsoo häntä toiveikkaasti, josko tässä kohta taas konttaillaan.                           ”Missä te pidätte nykyään piuhoja?” poika kysyy. Oi oi. Vastaan varovasti: ” Osa on papan huoneessa, osa Lassen huoneessa. Mä oon vaan nähnyt, että ne tulee sen piuhan kanssa.” Saamani katse on elokuvasta ”Kauhu”. Vastaan ”Love storyllä”. Se tehoaa sen verran, että hän hakee yhden piuhalaatikoista. Kissa hyppää iloissaan laatikkoon. Minä päätän soittaa nuoremmalle, paenneelle pojalle, joka hallinnoi suurinta osaa tietoliikennetekniikastamme. Hän ei vastaa puheluun, mutta laittaa whats app:in kautta:” Mitä nyt Hellu?” Vastaan esittämällä kysymyksiä piuhamaailmasta. Ja hänen armollisuutensa vastaa:” Nyt ei saa olla laiska. Olli osaa kyllä. Voi vitsi, mä sanon teiän kanssa!”

 

 

altApUIXZbk1NqL_QpOVafd1T4DeptRWghUNnKsg0-VLwHA

 

Ja Olli osasikin. Kissa hyppeli iloissaan telkkarin edessä ja takana, ja tietokoneen näppäimillä, ja siellä sun täällä. Minä makasin jo karkit poskessa sohvalla. Vihdoin ja viimein löysimme myös molemmille sopivan draaman ”Jagten”. Hiljaisuus. Valot pois ja keskittyminen.

Hyvä leffa. Tunnelma piti otteessaan. Kissaa se ei kiinnostanut tippakaan. Se halusi leikkiä. Se halusi huomiota. Rakkautta. Se hypähtää usein portaikon kaiteen päälle. Kuvittelee varmaan tekevänsä stuntteja elokuviin trapetsitaiteillessaan siinä. Katsoimme Ollin kanssa kuitenkin keskittyneinä elokuvaa. Sitten kuului TUMPS- KOPS! Tumps-kops, joka ei tullut kovaäänisistä. Kisuliini ei ollut enää kaiteella. Hyppäsin sohvasta kenguruloikalla ylös. Katsoin kaiteen vierestä alas. Kissa istui alhaalla ja katsoi ylös. Sydämeni, joka oli hypännyt pelon kuperkeikan, keikahti toisen. Helpotuksesta. Riensin kissan luo. Se pakeni sängyn alle. Antautui kuitenkin syliin ja nuoli henkisiä haavojaan.

 

altAgEP6CU93SydYTDXMPgIqYjmBpRQio3zz69AGrb38xoy

 

Palasin dokumentista takaisin draaman pariin.
Elokuvailtamme oli vielä aivan kesken, kun pappa palasi lätkämatsista. Hän halusi tietää mitä katsoimme. Mistä leffa kertoi? Ai, onks se syyllinen? Istuipa vielä sohvan kulmaan antamaan mielipiteitä. Kotimaisessa tunnelmassa minä, Justiina, olin hilkulla pamauttaa miestä kaulimella, mutta ulko-ovi kävi taas. Pikkuveli tuli takaisin ja antoi omat mausteensa soppaan.  Lisää mielipiteitä ja älämölöä. Katsoin toisella silmällä  elokuvaa ”Jagten” ja toisella silmällä ihailin Ollia, joka pystyi kuuromykän lailla keskittymään vain elokuvaan.

Tämän meidän dokumenttimme loppukohtaus noudatti perinteistä kaavaa. Leffan jälkeen telkkarissa pelattiin taas jalkapalloa. Minä ja kissa menimme sänkyyn lukemaan. Kuiskasin kisuliinille:” Älä ikinä, IKINÄ, enää tipu mistään! Älä edes huomenna, kun minä menen elokuvateatteriin. Ihan itseksekseni!”