Eilen tihkusateen ja marraskuisen illan yhdistelmä, ahmi katuvaloja. Tuulilasinpyyhkijät liikkuivat tasaisessa rytmissä lällättäen; ei haittaa ei haittaa. Radiossa soi Groove FM,  joka on kompromissiksi taipunut ratkaisu, kun ajelemme kuopuksen kanssa.

Sitten 17-vuotias kuopus yht`äkkiä kysyi: ”Onko äiti sun mielestä todellisuus henkeä vai materiaa?”

Häh? Miksei hän voinut kysyä, että kuka laulaa? Olisin huutanut heti ”Glooooria Gaynoooooor!” Mutta, että tällaista nyt. Onneksi, tajuntani takaa, mieleeni piirtyi fysiikasta jotain alkuaineita.” Kyllä mä oikeastaan uskon, että se on molempia.” Hän esitti retorisen jatkokysymyksen: ”Niin, että sulla on kaksijakoinen käsitys todellisuudesta . Sellanen Descarterilaisen dualismin mukainen?”

Että mikä? Ai mulla vai? Sitten poika jatkoi aihetta. Haastoi kaikilla kummallisilla oletuksilla. Pudotteli toteamuksia ja todellisuuksia. Suuni oli loksahtanut auki. En tunnistanut nimiä joita kuulin. Ne eivät ainakaan koskaan esiinny Groovella. Suljen suuni, koska muistan, että kutosen kakkospinnalla olevaa amalgaamipaikkaa ei ole kiillotettu.

”Kuule äiti, kaikki todellisuus taitaa olla aineellista.  Materialismin mukaan olemassa oleva koostuu, tai on palautettavissa aineeseen, aineellisiin voimiin tai fysikaalisiin tapahtumiin. Energiakin on aineellista.”

 Laitoin tuulilasinpyyhkijät seuraavalle nopeudelle. Niin, että ne suihkivat; eihaittaaeihaittaaeihaittaa.

Voi Rene Descartes, kunpa sinut tuntisin paremmin. Niin kuin tunnen Juicen ja Leevin tuotannon. Tässä filosofisessa tyhjiössä olin nyt ihan yksin.

”Mieti nyt äiti esimerkiksi sammakkoa ja ajatusta. Miten ne voivat kohdata?”

Ja juuri, kun sammakko oli hyppäämässä suustani, saavuimme kotipihaan. Siirryimme saumattomasti arkirealismiin, ja laitoin materialistin vaatteet dualistina pesukoneeseen.

Illalla en saanut unta. Filosofiset kysymykset pyörivät pikku päässäni. Ajattelin, että jatkaisimmekohan samalla aiheella, kun aamulla taas olisimme autossa.

Aamu jo valkeni. Istuimme autoon. Olime lempeästi hiljaa. Tuulilasinpyyhkijät lepäsivät raukeina ja rentoina vasten ikkunanlämmitintä. Groove FM tarjoili jazz-aamiaista.

Kehä ykkösellä poika taas aloitti. Mutta aaah, uudella aiheella. ”Kuinka kukaan voi olla tykkäämättä jazzista?”

Väänsin radioon välittömästi lisää ääntä. Koko auto soi. Se soi niin kovaa, että marraskuukin varmaan luuli olevansa toukokuu.

Minulla oli silmäkulmastani yhteys poikani suunpieleen. Molemmissa välkähti hyvän aamun onni.

               ”….each time I find myself flat on my face

I pick myself up and get back in the race…”