Helena Kaartinen

Helena Kaartinen

”Voi miun maailmain!” oli isoäidillä tapana sanoa, kun hän taivasteli jotain asioita. Nyt minä hämmästelen omaa maailmaani matkojen ja kokemusten kautta. Sanoilla, kuvilla tai äänillä. Mutta aina myös tunteilla.

Saatan matkustaa kaukaisiin kaupunkeihin ja maailman ääriin, mutta yhtä suuria ovat joskus matkat kotoa kauppaan. Välillä matkan pituus on vain katseen mittainen; silmästä sanomalehteen. On kyse havainnoista. Sattumuksista. Olemisesta. Vuorovaikutuksesta tai siitä, että aisteihin tunkeutuu jotain uutta. Elämisestä.

Matkan muoto on ennalta arvaamaton. Päätepisteenä vilkuttaa valojaan hyvämielinen majakka. Jos se lähettäisi morsetusta, siinä takuulla lukisi:” Elä hyvä ihminen. Elä!”

”Suomessa olen kaupunkilainen.

Maailmalla olen maalainen.

Kotona olen äiti.

Töissä olen ammattilainen.

Nukkuessa pidän silmät kiinni.

Valveilla ollessani haluan aistia kaiken.”