Lähdin kaverini mukaan astrologille. Hänelle se oli ihan normaalia, arkipäivän elämään kuuluvaa toimintaa. Astrologin puoleen käännytään, kun on jotain isompaa ongelmaa johon haetaan ratkaisua. Tai silloin, kun halutaan tietää tulevan morsiamen ja sulhasen yhteensopivuus. Näin siis tuolla Intiassa.

Menimme ensin metrolla, sitten polkupyörärikshalla ja lopun pätkää kävellen. Ilmassa ei ollut taikauskon humua, saati mystiikkaa.
Minullekin oli varattu aika. Istuimme odotushuoneeseen odottamaan. Huone muistutti vanhanaikaista lääkärin odotustilaa tummanruskeine nahkakalusteineen. Televisio pauhasi ja lehtiä oli pöydällä tarjolla. Minä katselin muita. Mietin mitä he halusivat tietää. Mietin miettivätkö he, mitä minä halusin tietää. Emme vaihtaneet katseita. Emme vaihtaneet edes kaverini kanssa ajatuksia.

Vihdoin tuli minun aikani. Astrologi oli pukeutunut perinteiseen kauluspaitaan ja suoriin housuihin. Hän olisi hyvin voinut olla myös nelikymppinen etelä-eurooppalainen bisnesmies.
Sanoimme käsipäivää, ja hän istuutui massiivisen, tumman, työpöydän toiselle puolelle ja avasi tietokoneensa. Sitten hän kysyi syntymäaikani ja paikan. Hetken hiljaisuus. Sen jälkeen seurasi analyysi. En voi sanoa, että hänen puheensa ei pitäisi paikkaansa, mutta en voi myöskään sanoa, että analyysi ei sopisi hyvin jollekin muulle ihmiselle. ”Onko sinulla jotain kysyttävää?” Ainahan minulla on. Kysyin poikani jalkavammasta. Hän sijoitti pojan tähtikartan tietokoneelle. ”Nilkkaan on laitettava sininen lanka. Lauantai iltana, puolitoista metriä pitkä, kolminkertaisena. Niin, ja sinun karmasi sotkee pojan karmaa.” Sitten hän kirjoitti paperille ohjeet. Ikään kuin reseptin. Vielä lupasi, että voin soittaa, tai emailata tarpeen tullen.
Olin helpottunut, eikä siis tehnyt yhtään kipeää. Kun kaverini oli saanut omat ohjeensa, lähdimme pois. Kävelimme muina miehinä. Ihan sillä lailla tavallisina. Kuin tulisimme päivittäisiltä ruokaostoksilta k-kaupasta. Normihommista.

Aikaa tuosta on nyt kulunut muutama vuosi. Lanka pojan nilkasta on katkennut, mutta vamma ei parantunut. Hitsi vieköön! Resepti oli jääkaapin ovessa magneetilla kiinni niin kauan, kunnes poika muutti kotoa. Aina silloin tällöin, siis aika liian tosi usein, puutuin jalka-asiaan. Ja puutuinhan minä paljon muuhunkin. Silloin poika näytti tyynesti jääkaapin ovea ja osoitti lappua. Lapussa luki kissankokoisin kirjaimin:” LET HIM BE!”

IMG_4397

Eilen tein vertailevaa tutkimusta astrologiasta Suomessa.
Ei metroa, ei polkupyörää. Autolla ovelta ovelle. Kauneushoitolatyyppinen sisustusratkaisu; valkoista ja vaaleanpunaista. Ikä- ja lajitoverini, eläväinen rouva, odotti minua. Hän oli laatinut kartan ja printannut sivutolkulla minua. Sain valita tuolin mihin istua, ja astrologirouva asetti eteeni paketin nenäliinoja. Varmuuden vuoksi.
En lopultakaan tarvinnut niitä, vaikka istuimme tulkinnassa yli kaksi tuntia. Kuuntelin. Nyökyttelin. Puistelin päätäni.
Olen saanut syntymälahjaksi sitä sun tätä. Käytänkö lahjat oikein tai väärin, vai jätänkö käyttämättä? Olen saanut myös haasteita voitettavaksi. Mitä teen niille?
Lopuksi sain paperiprintin mukaani, ja illalla sähköpostiin kolahti vielä 16 klippiä kuunneltavaa.

IMG_4401

Huolimatta erittäin mielenkiintoisesta kokemuksesta, olen tässä elämässä edelleen omillani. Edelleen kannan vastuun omista ratkaisuistani. Oikotietä onneen ei ole. Siispä reippaina käymme rekkain alle, ja vuorotteluvapaalla on Allah sekä Jumala, mutta elämä on elämistä varten annettu. Ihan kaikille.