Urheilu on tärkeää. Urheilu on tosi tärkeää. Ulkoilu on tärkeää. Ulkoilu on tosi tärkeää. Vähintään tunti päivässä ulkoilua. Raitis ilma ja kuntoilu yhdistelmänä ovat terveen elämän tukipylväitä.

Sitten syntyi kolmas lapsemme luontaisesti urheilusta iloinneeseen perheeseemme. Hänen luontaiset kykynsä suuntautuivat aivan eri asioihin. Kyllä, kyllä hän meni mukisematta puistotädin hoiviin, mutta seisoi yleensä havainnoimassa muiden touhuja sen pakollisen pari tuntia. Kerran tuon pienelämän aikana, puistotäti kiiruhti minua vastaan portille, kun hain poikaa:”Ihme on tapahtunut! Poikanne hyppäsi tänään alas hiekkalaatikon reunalta!” Kiepautin poikaa sylissä ympyrän, jos toisenkin. Hurraa, hurraa, liikunta on ihanaa!

Ei se sitten liikunnan riemu siitä lähtenyt. Sitä ei voinut laskea hänen urheilu- ja ulkoiluharrastukseksi, että kuljetimme isosiskoa ja -veljeä heidän harrastuksiinsa. Tuo näissä isommissa lapsissa asunut into ja palo ei tarttunut. Pysyimme kuitenkin tiukasti ”tunti ainakin päivässä ulkoilua”- periaatteessa. Olimme tosissamme. Tunsimmehan vastuumme kasvattajina.
Esimerkkinä mainittakoon, että ekaluokkalaisena hän meni koulun jälkeen puistoon ulkoilemaan ja välipalalle. Yhtenä rankkasateen päivänä menin hakemaan häntä. Astelin lätäköitä läpsyttäen, sateenvarjosta tiukasti kiinni pitäen, aution puiston portista sisään. Näin hahmon puistorakennuksen katonliepeen alla. Tuttu, ja niin rakas hahmo. Puistotäti riensi rakennuksen sisältä:” Hei, me ollaan houkuteltu lasta sisälle muiden kanssa, mutta hän halusi ehdottomasti ulkoilla pakollisen tuntinsa täällä nyt, ettei tarvitse enää illalla lähteä isän kanssa ulos.”

Kuinka tärkeää tuo ulkoilu onkaan! Ja niin terveellistä!

Ei hätää. Maailma on täynnä lajeja ja mahdollisuuksia. Jos koripalloa sitten? Ei paljon varustehankintoja. Juuh, ja sinne mennään. Puoli vuotta on kokeiltava. Eihän sitä muuten tiedä, kuinka kivaa se on. Menimme katsomaan porukalla harjoituksia. Isoveli antoi tukensa ihan täysillä kannustaen. Me saimme nähdä, kuinka nuorimmaisemme seisoi kentällä. Hänen katseensa oli naulattuna seinäkelloon ja jalat tiukasti kentässä. Kun kellon viisarit napahtivat tunnin kuluttua puoli seitsemään, pojan jalat irtosivat lattiasta ja hän käveli valmentajan luo ja hän osoitti kelloa; harkat loppuivat nyt!

Mutta uintihan on kivaa! Sieltä löytyi sellainen harrasteryhmä. Että uidaan vaan. Ilon kautta, ilman kilpailuja tms. Huh. Nyt meidän urheilevassa perheessä oli rauha ja liikunnan ilo. Kunnes sitten uintiseuran säännöt muuttuivat. Kaikki kilpailee! Käytiin säätöä ja vääntöä. Poikamme halusi jatkaa uintia harrastelijaryhmässä. Ja jatkoikin. Tosin jossain vaiheessa joutui myös kilpailuihin. Hän ei halunnut meitä katsomoon. Ei, vaikka lupasimme tehdä lakanasta ison ja näyttävän kannustuskyltin. Hissunkissun harjoitusten määrä nousi kuuteen kertaan viikossa, mutta valmentajien kaverimaisella tukevalla kannustuksella harrastus jatkui, ja ehkä näimme häivähdyksen liikunnan ilosta.

Koululiikunta oli pakollista. Yläasteella opettaja huomautti liikuntavarusteiden tärkeydestä. Opettajan mielestä conversetossut eivät olleet asialliset ja parhaat mahdolliset lenkkitossut. Poika vain nyökkäsi. Kyllä näin varmasti on. Isosisko, joka itsekin toimi liikunnanopettajana, oli samaa mieltä. Ehdottomasti.

IMG_4406
Ja pikkuveli jatkoi Converseissa. Niin uinti- kuin koululiikunnassa. Lenkeillä ja leikeissä.

Nyt poikamme on lukion toisella luokalla. Viimeinen koululiikunnan kurssi loppui pari viikkoa sitten. Kotiovesta astui sisään onnellinen nuori mies: ”Ohi on! Todistettu on myöskin, että koululiikunnan voi suorittaa ilman varsinaista välineurheilua!” Koululiikuntaura loppui Cooperin testiin. Muutama kymmenen metriä alle 3000 metriin. Converseilla.

Uintikin on loppusuoralla. Se vie liikaa aikaa. Poika haluaa keskittyä opiskeluun. Emme pistä vastaan. Liikunta on niin kamalan tärkeä asia. Se on opettanut meille vanhempina myös sen, että lapset ovat erilaisia. Toisille liikunta on tärkeämpää kuin toisille ja voittaja voi olla kuka vaan. Jokainen omalla tavallaan.