Klik klik klik. Niin helposti sujui tsekkaus lennolle automaatilla. Ei tarvinnut kirskutella kiilteitä takahampaista, vaan hymyilimme kilpaa henkilökunnan kanssa.

Milanon kentälläkään hymy ei hyytynyt, kun junalippukassan jono kulki ripeästi eteenpäin. Kolme lippua Comolle kiitos. Itse asiassa niitä tuli 6kpl, koska junanvaihto oli Saronnossa.

 Tsuku tsuku tsuku tsuku- lähdetään. Painoin nenän kiinni ikkunaan. 15 minuutin kohdalla irrotin nenäni, sillä lähestyimme Saronnoa. Juna hiljensi vauhtia. Hiljensi ja hiljensi. Aseman kyltissä luki Saranno, mutta jarrujen sijasta kirskahti kiille takahampaissa. Apua. Juna ei pysähtynytkään, vaan lisäsi uudestaan vauhtia. Istuimme ihan hiljaa. Konduktööri leimasi lippumme ilmekään värähtämättä. Sitten juna vihelsi jo phiuuuuuu. Olimme Milanossa.

Hymyni oli varsin väkinäinen, kun marssin asemalaiturin infotiskille.

”Voi mamma mia, kun nyt kävi näin”, selostin spanielin katseen sävyttämällä ilmeelläni.

”10 euros per each person!” vastasi buldogi kioskistaan.

” No sir, this is a mistake. I am very very sorry.”

“ 30 euros – no sorry!”

Olisin vääntänyt pisaran silmäkulmaan, mutta en onnistunut. Sen sijaan infomies otti eurojen lisäksi opaskoira-asenteen, ja auttoi meitä ostamaan uudet liput Comolle.

 Pian ohitimme taas Saronnon aseman ja lomatunnelma palautui pikkuhiljaa.

comn asema

Taivas järjesti oman ilotulituksensa Comolle saapuessamme ja huuhtoi rankkasateella kadut. Muutaman sadan metrin matka mukulakiviä pitkin hotelille, vetolaukut kolisten, oli kuin loppusuora. Vain viimeinen vesieste oli liian haasteellinen. Loppukaarteessa vettä tulvi yli viemärien imukyvyn. Näytti kuin vedessä olisi koivumetsän siitepöly sellaisina laajoina rypälemäisinä lauttoina lähtenyt laineille. Ai niin, mutta Italia ei ole koivujen kotimaa, ja haju paljasti myös, että vesi ei tullut Comojärvestä. Eikä taivaalta. Käännös ympäri, ja veimme vetolaukkujen rallin päätökseen, kodikkaaseen pieneen hotelliin, yhdellä ylimääräisellä kierroksella.

Sitten taivas repesi. Aurinko astui maisemiin. Aurinko asettautui sydämiin. Tiesin mitä kaunis maisema tarkoittaa. Tunsin miltä tuntuu istua lautalla kiertoajelulla kylästä toiseen, ja katsoa kuinka toinen toistaan elämää nähneempää maisonia vaihtuu katseessa toiseen vielä eläneempään.

comon kaunis maisema

Lautalla välttelin katsekontaktia edessämme hääräävän, Texasin kokoisen egon nielleen, miehen kanssa. Hän istui yksin omalla tulirivillään. Tai istui silloin, kun ei touhunnut kameransa kanssa lautan reunalta toiselle. Tai puhunut ”hyppivien eläinten maasta kotoisin olevien” turistien kanssa, jotka istuivat takanamme. Varsinaisiin tiloihin hän ajautui, kun horisontissa näkyi melkein Disneylandin näköinen maisema. Pelkäsin, että joko Mr itse muuttuu t-bone steakiksi, tai kamera alkaa syöstä tulta, mutta hän tunkeutuikin kuuloaistiini. ”Oh my God! ”  Nyökkäsin hyväksyvästi. Nyökkäsin armollisen hyväksyvästi, kun hän hetkeä myöhemmin huomasi, ”ohmygod” ettei muistanut poistua lautalta oikealla pysäkillä, kun niin innostui valokuvaamaan.

comon disneyland talo

Hän oli opettaja ja näyttäisi sitten koulussa oppilaille nämä kaikki kuvat. Tunsin kuinka poikani silmät pyörähtivät ympäri vierelläni ja hänen uloshengityksensä viestitti: ”Ooohhhhmygod, onneksi en ole hänen koulussa.”

 Lauttailimme, kävelimme, istuimme ja ihailimme. Nousimme vuorijunahissillä, kävelimme pikkukatuja ja ihailimme.

Söimme liikaa. Kävelimme vielä enemmän. Ja ihailimme.

Otimme oluet. Kävelimme ja ihailimme. Istuimme, kävelimme, söimme, joimme ja ihailimme.

Kunnes oli aika kävellä takaisin juna-asemalle. Vetolaukut kiittivät aurinkoa lyhyemmästä kuivasta reitistä. Painoin nenän junan ikkunaan. Painoin silmät kiinni taltioiden muistikorttini megatavuihin Comon kauneimmat maisemat.

 comon kahvila

Tunnin kuluttua junan jarrut kirskahtivat ja saavuimme Milanoon. Tunnelma vaihtui suurkaupungiksi, mutta kauneus ei ollut katoavaista. Se että muotiviikot olivat jo ohi, ei näkynyt tyylittömyytenä. Se että moderni ja mennyt maailma asuu samassa paikassa, ei pystynyt rikkomaan harmoniaa joka verkkokalvoilta siirtyi aivolohkoihin. Mielessäni Isä Camillo ja Versace löivät kättä.

milanon vuitton

 

Kävelimme taas. Metroilimme ja kävelimme. Kävelimme, söimme ja ihailimme. Kritisoimme San Siron jalkapallostadion ympäristön hyödyntämattömyyttä. Ihmettelimme, että vaikka stadionin ulkopuolella virtasi jatkuvasti turisteja, niin minkäänlaista Ac Milan tms kuppilaa tai fanikauppaa, ei sinne ole perustettu. Varmaankaan liiroista joukkueilla ei ole pulaa, mutta tämä on nyt asiakaspalvelupuolen asioita. Ai niin, olin lomalla. Tuotekehittelyteemalle jyrkkä ei.

milanon jalkapallostadion

 Sitten ihmettelimme Duomon katedraalin goottilaistyyliä. Siinä ympäristössä bisnes oli vastaavasti hyödynnetty huippuunsa. Lähikuppiloissa hintaan on siunaantunut muutamakin euro ekstraa. Katedraali on 157 metriä pitkä ja tilaa riittää 40 000 ihmiselle. En laskenut kuinka monta pääsi sisälle sen tunnin aikana, jonka jäimme seuraamaan pyhiinvaellusta. Pääportilla oli kaksi asemiestä, portsari ja taulu, johon oli piirroksin merkitty mistä syistä sisäänpääsy voidaan evätä. Kuten esimerkiksi liian lyhyet shortsit/ hameet, paljaat olkapäät tai liian antava kaula-aukko. Olimme itse läpäisset tarkastuksen ja siten oli helppo seurata tätä näytelmää ulkopuolisen puolueettomalla silmällä. Asiakkaiden virta oli jatkuva. Moni hämmästyi aidosti, kun portsarin käsi esti kulun, ja vain tylysti näytti kuvasta, mikä virhe oli tullut tehtyä vaatetuksessa. Toisien kohdalla se tuntui pahalta, kun näki miten pieneksi ja säädyttömäksi turisti tilanteessa itsensä saattoi tuntea. Jotkut närkästyivät, jotkut vain yrittivät hetken kuluttua uudestaan. Turisti on kekseliäs. Yksi teki muovisesta ostoskassista hartiahuivin ja toinen nykäisi shortsit vyötäröltä alas lanteille, niin että sai polvet peitetyksi. Kekseliäs on myös kiinalainen, joka kauppaa kymmenen metrin päässä hyvään hintaan huiveja, joita voi käyttää suojana harteille tai hameena lanteilla. Muotinäytökseksi tapahtumasta ei ollut, mutta erilaisten tyylien ja kansallisuuksien ominaispiirrevertailuna ihan aitiopaikka.

Muotia sitten oli tarjolla kaikkialla. Kaduilla, tavarataloissa, pienissä putiikeissa ja putiikeissa joilla on isot nimet. Cuccilla oli liikkeen yhteydessä oma kahvilakin. Odottivatko asiakkaat ostoksien paketointia vai siemaisivat vain kupposen cappuccinoa ostosten lomassa? Se jäi epäselväksi, kun ottaessani kuvaa heistä, yksi mies näytti sen tyyppisiä käsimerkkejä, että poikani vihjaisi varsin selkeästi minulle; kamera pois, ennen kuin joku suuttuu.

milanon kahvila

Jatkoimme kävelyä. Kävelimme puistossa. Kävelimme leveämmillä kaduilla ja kävelimme kapeilla, juuri ja juuri ferrarin mentävillä, pienillä kaduilla. Ihailimme, kävelimme, söimme ja joimme. Ja kävelimme. Kävelimme aika tosi paljon, söimme liikaa ja saimme massiivisen määrän muistoja.

Siis ihan turistina. Ja se vasta oli kivaa se!