EI on kieltosana vailla vertaa.  Noihin kahteen vokaaliin mahtuu selkeä mielipide ja kannanotto. Käsimerkkinä se on poliisimaisen selkeä, ojennettu käsivarsi, jonka jatkeena kämmen osoittaa avoimena kysyjään päin. Toistin ”EI”:n kaksi kertaa itsevarmasti ja vahvana. Sanoin sen jämäkästi ja tarkoittaen mitä sanoin, kun kaverini kysyi voisinko mennä avustajaksi tv-sarjan kuvauksiin. Kolmannella kerralla vokaalit ääntyivät suussani muotoon ”joo”.

Kaveri sanoi: ”Voi miten kiva. Sulla on pari repliikkiä. Opettelet ne, ja teet mitä käsketään. Joku soittaa sulle  tuotannosta tarkemmat ohjeet.” Minulla vaihtoivat palikat paikkaa päässäni. Ne kolauttelivat toisiaan kulmiin ajatusten piirileikissä. Hikihän siinä tuli. EI! Miten tässä nyt näin kävi? Phew puuh phew puuh. Hengitys oli hilkulla muuttua hyperventiloinniksi; puuhpuuhpuuh.

Ohjaaja, apuohjaaja tai joku soitti. En kuullut titteliä, koska pääni oli yksi humiseva harju. Hän puhui ystävällisesti ja opastavasti. Minä vastasin hermostuneesti. Nauroin liian kovaa. Ja liian usein. Henkilö kysyi, olenko ollut paljonkin mukana tällaisessa. Vastasin:”Ei. En ole.”  Ja nauroin vielä kovempaa. Hänkin nauroi, mutta ihan hiljaa, ja lupasi lähettää repliikkini minulle opeteltavaksi. Ne kaikki kaksi.

Istuin sormi näppäimistöllä gmailin saapuneet osastolla.  Toisen käden sormilla näpsyttelin pöytää.  Viimein postilaatikossa kolahti. Luin tekstin. Ensisilmäys lupaili, että saattaisin oppia nuo kaksi lausetta. Laskin sanat. 15 kappaletta.  Tutkailin käsikirjoituksen kohtausta. Sovitin itseäni mielessä oikeiden näyttelijöiden joukkoon. Lausuin vuorosanani. Sanat rimpuilivat kurkussa kuin liimaisessa kärpäspaperissa.  Kuvittelin kuinka oikeat näyttelijät tuijottaisivat minua odottaen; ”eiks toi ny saa sanottua muutamaa sanaa?” He näyttivät kaikki Marty Feldmaneilta pöyristyneine ulkonevine katseineen.  Yritin unohtaa heidät ja jatkoin toistoa.

Muutaman päivän kuluttua soitti tuotannon puvustaja. Taas neitseellinen kosketuskokemus alaan. Hän oli oikein ystävällinen. Kysyi kengän numeroa, pituutta ja hiustenväriä. Hän ei kysynyt ihonväriä, mutta minä kerroin. Yht`äkkiä huomasin kertovani liikaa. Kerroin, että ihoni ei ole tyypillinen kuulas skandinaavinen, vaan olen aika tumma. Kerroin mitkä värit eivät sovi minulle, ja kerroin kuinka hallitsevat kulmakarvat minulla on. Viimein tajusin lopettaa ja totesin:” Siis, no, yhm, olen ihan tavallinen suomalainen.” Rahina, jonka kuulin kaiuttimesta, täytyi olla hänen helpotuksensa huokaus. ”Ehtisitkö tulla paikalla puoli tuntia aikaisemmin, niin sovitellaan niitä vaatteita.” Ehtisinhän minä. Palasin nopeasti ruotuun ja pienensin egoni takaisin ”kahden repliikin avustajaksi”.

Kuvauspäivänä muistin roolinimeni ja ne kaksi lausetta. Muistin mennä paikalle. Olin ihan liian aikaisin paikalla, joten istuin autossa tuijottaen kellon viisareiden klonksottamista.  Katsoin peiliin. Tältä minä nyt näytän. Otsan despoottijuonteet huolen syväntäminä. Jos kallistin päätäni tarpeeksi, ne näyttivät isoilta jokiuomilta. Annoin huolien valua ja virrata jokia pitkin pois aivoista ja nousin autosta.

Kuvaussihteeri tervehti ystävällisesti :”Helena?” Sitten hän johdatti minut eteenpäin. Yritin muistaa repliikkini. Yritin muistaa olla puhumatta liikaa ja liian vähän. Uusia ihmisiä tuli vastaan. Esittäydyin. He esittäytyivät ystävällisesti, ympäröiden ilman ammattimaisella luottamuksella ja rauhalla.  Rooliasuni roikkui odottamassa henkareissa. Riisuuduin ulos omasta itsestäni. Paitapuserossa lähti jännitys. Farkuissa putosi levottomat jalat ja korvakoruissa hyvästelin omat sääntöni. Poissaolevuuden rajamailla hoin kahta lausettani. Istuin meikkituoliin. ”Mitäs täällä nyt sitten on? Aamun perusmeikki?”  En kehdannut sanoa:” EI. Kyllä se on vain tunti sitten laitettu kevyt pohjameikki, ihan tätä tilaisuutta varten.” Nyökkäsin siis aamumeikkiarvaukselle. Suti hyväili kasvojani. Töpsötteli sieltä sun täältä. Ammattilaisen varmoin liikkein. Peilistä näin toisen ihmisen. Sen ihmisen suusta tulee kaksi lausetta. Se ihminen sai vakuuttavuuden kruunuksi päähänsä vielä silmälasit.

Sitten istuin odottamaan. Katseeni seurasi näyttelijöitä, kameramiehiä, kuvausrekvisiittaa ja kaikkea sitä mitä en ollut ennen nähnyt. Kahvia ja hedelmiä oli tarjolla kulman takana. Kiitos, mutta ei kiitos. Yksikin kuppi kahvia tähän sydämentykytykseen, ja kameralla olisi voitu tallentaa livekuvaa elvytyksestä.

Ohjaajat antoivat ohi kulkiessaan hyväksyvän katseen stailaukselleni. Katseessa luki myös selkeällä kielellä; kyllä se hyvin menee. Viestitin takaisin samaa, sillä en halunnut särkeä epävarmuudellani ammattimaista tunnelmaa.

Kohtauksemme tila oli valmis valaistuksineen ja kameroineen. Näyttelijät pyydettiin siirtymään sisään. Menin imussa mukana. Istuin minulle osoitettuun tuoliin. Mietin mihin ihmeeseen kädet kuuluu laittaa. Katsoin näyttelijöitä. Heillä eivät kädet vispanneet ympyrää, eikä nykineet siksak- ommelta. Ohjaaja puhui kuvauskoodikieltä.  Sitten elokuvista tuttu klaffitaulu klikkasi merkin ja sukelsin ammattinäyttelijöiden kannateltavaksi. Ei ympäristömelua, vain tämä hetki. Katsekontakti roolilasien takaa ja ilmassa leijuvat luottamuksen kultahiput. Ja uudestaan. Ja tiivistettyä kuvaa. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Ja siinä samassa kuvaushetki oli ohi.

Leijuin. Ei, en leijunut roolini suuruudessa. Leijuin hyvänolon tunteessa. Hyvässä olossa siitä, että ”ei” ei ollut ollut viimeinen sanani.  Pukeuduin takaisin omaksi itsekseni. Kiitin kaikkia. Kokemusaarrearkussani oli uusi rikkaus.

Jos tämä olisi ollut sarjan loppukohtaus, niin kulkisin kuvassa kepein askelin ja yllättäen hypähtäisin ilmaan kopsauttaen jalat sivulla yhteen. Mutta koska tämä ei ollut, niin päätän oman kohtaukseni poistumalla automaattiovista ja suutelemalla elämää. Ja kyllä. Toinen jalkani koukistuu polvesta taakse ylöspäin.

IMG_4044