Kyllä. Kyllä otin Nokia-uutisen vähän tunnepitoisesti.  Ja henkilökohtaisestikin.  Ilmeeni valahti ja hymiö kasvoilta muuttui vääränaamaksi, jolla silmät repsottavat alaspäin ja suunpielet ovat yhdäksänkymmenen asteen kulmassa kohti kantapäitä.  Tuijotin hiljaa Lumia-puhelintani. Sekin näytti vähän haikealta.  Yläkerrasta lukiolaisen huoneesta kuului kuinka hän soitti Nokian vanhaa perinteistä tunnussäveltä. Sitten hän sanoi: ”Äiti, mennäänkö ostamaan hautakynttilät ja viedään ne Keilaniemen konttorin portaille?” Ottaen huomioon, että hän on vahvasti iphone-Mac-poika, viime viikon uutiset sykäyttivät suomalaista sydäntä.

Seuraavana päivänä tunnelma vähän kohentui, kun samalle lennolle kanssani osui nuori mies.  Iloinen, suorakatseinen, kohtelias, Elovenan näköinen Aalto- yliopistolainen matkalla San Fransicoon. Keskustelua. Small talkia, mutta suurella tunteella. Olin niin iloinen huokuvasta, kohdillaaan olevasta itsetunnosta, sekä siitä tunteesta ja tiedosta, että meillä on menestyviä suomalaisia, jotka tukevat uusia tulevia menestyviä suomalaisia. Itse osaan paremmin pelata Afrikan tähteä kuin videopelejä, ja vaikka Mainos-TV:n vanha pöllö istuu genreeni paremmin kuin Angry Birdsin linnut, niin siltikin olisin halunnut halata tuota nuorta.  Kotiin tultuani twiittasin Lumiastani Supercellille ja Roviolle. Hymiön kyyneleet olivat kuivuneet. Jos vaikkakin näin pienen pienessä roolissa, ikäänkuin cheerleaderinä huiskuttaen ja kannustaen, hymiö tunsi kultajyvän verran yhteishenkeä. Se iski silmää.

Yhteishenki pomppi  jalkapallona ohitseni myös kävelylenkillä. Viuuuuh ja pomp dum pam dudadadudaa. Siitä se lensi yli korkean aidan päätyen pikkupompuin viereiseen pusikkoon. Katsoin aidan takana kentällä olevia pysähdyksissä olevia pelimiehiä. Heidän katseensa etsivät palloa ja maalivahti katsoi minua. Katseessa luki: ”Hei, camoon rouva, hae pallo, please.”  Voi kauheeta. Rämistelin pusikkoon, sillä olisi ollut noloa huutaa: ”Sorry pojat, mulla ei oo silmälaseja mukana, että en ehkä nää koko palloa.”  No, onneksi valkoinen erottui vihreästä ja sydän pomppoillen, kuin astuen estradille yleisön eteen, tulin esiin esiripun takaa peliväline sylissä. Miesten joukkueiden odotus tykytti ohimossani kuuluvasti, kun katsoin korkeaa aitaa.  Prkle. Nyt piti rouvan kaivaa sisältään Tiina Lillak ja Seppo Räty. Vauhtiaskelia. Askelvirheitä. Rytmihäiriöitä. Kiskaisu. Pallo pompahti kerran aidan päällä, mutta putosi onneksi pelikentän puolelle. Jes jes jes. Ja mitä tekivät nuo pelimiehet? He antoivat raikuvat aplodit!  Lisää rytmihäiriöitä, mutta myös laukkahyppelyä. Miehet olivat pelaamassa eri puolilla, toisiaan vastaan, mutta kuitenkin rakkaudesta samaan palloon. Yhteishengen hetki oli pieni ja ohikiitävä. Jatkoin eteenpäin henkisiä pom-poneja huiskuttaen. Hymiö nosti kädet ilmaan.

Eilen lensin henkisesti ja fyysisesti tunne-pom-poneilla hakemaan uutta lentokonetta. Leikkimättä, tai edes kuvittelemattata olevani ns. ”airline geek”, tunsin ilmassa leijuvan juhlan tunnun.  Uutuuttaan hohtava lentokone paistatteli auringon paisteessa ja salamavalojen loisteessa. Se odotti kärsivällisenä  ja sinivalkoisena matkaanlähtöä.  Koneen sisällä tuoksui tuoreus. Revimme viimeiset muovisuojat lattiasta ja se otti pehmeästi vastaan ensimmäiset vieraamme.

Tätä Sharklet`a oli ruuvattu, tuunattu ja puunattu tehtaan suojassa. Nyt sen oli aika muuttaa omaan kotiin. Istuin omalle paikalleni. Taputin seinää ja kuiskasin: ”Kaikki on hyvin. Nyt mennään!” Mietin ihmisiä, jotka seisoivat kentän laidalla toivottamassa teokselleen hyvää matkaa. Ja mitä sitten tekee lentokone, kun se lähtee ensilennolleen kohti omaa uutta kotiaan?  Se käynnistää moottorinsa, ottaa vauhdin, nousee ilmaan ja vetäistyään telineet sisään, kone kääntyy muutaman kerran molemmille sivuilleen vilkuttaakseen kummallakin siivellä kiitokset ja yhteistyöterveiset maahan. Näyttävä pieni suuri ele. Traditio kosketti hymiötäni.

Laskeutuessamme Helsinkiin yhteistyötunnelma jatkuu. Lähdön haikeus haihtuu ja kumppani vaihtuu uuteen tulemiseen. Finavia toivottaa Helsinkiin saapuvan koneen isoilla kunnon vesisuihkuilla tervetulleeksi. Vesi ei yllä sisätiloihin, mutta hymiön silmäkulmaan pisara osuu.

Kun sitten ennätän kotiin, lukiolainen uhkuu uteliaisuutta: ”Kerro heti kaikki!” Ja minä kerron. Kerron tuoksuista, tunnelmista, vilkutuksista ja suihkuista. Hän kuuntelee. Rutistaa minua lujasti ja sanoo:” Kyllä tässä kovassa bisnesmaailmassa on aina tilaa tollaselle!”